Al-Taee ja Halla-aho – pelaatko oikeaa peliä vai peliä oikein?

Kohukirjoitukset menneisyydestä vaativat poliitikoilta kommentointia. Kirjoituksiaan voi pyytää anteeksi tai vaihtoehtoisesti voi seisoa sanojensa takana. Jos viestin kohderyhmä ovat kohua hätkähtämättömät samanmieliset, draaman kaavasta piittaamaton strategia puree eri tavalla kuin sääntöjä noudattava.

Kansa on puhunut, vuoden 2019 eduskuntavaalit ovat ohi ja hallituspeli on käynnistynyt. Seuraavien viikkojen aikana selviää, kuka Suomea luotsaa seuraavan neljän vuoden ajan.

Hallitusneuvottelujen alla on myös pengottu kahden eduskuntaan valitun kansanedustajan menneisyyden kirjoituksia. Ensimmäinen on tietysti perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho ja toinen SDP:n tuore kansanedustaja, rauhanneuvottelija Hussein al-Taee.

Molempien historiasta on paljastunut kirjoituksia, joissa nämä esittävät näkemyksiä, joita ei yleisesti pidetä kansanedustajalle sopivina. Näin on riippumatta siitä, oliko kansanedustaja sitten puoluejohtaja tai ammatiltaan rauhanvälittäjä.

Halla-ahon kirjoitukset eivät varmasti tule yllätyksenä kenellekään, joka osaa lukea. Kyseessä ovat Halla-ahon Scripta-blogiinsa kirjoittamat kirjoitukset, joissa käytetään varovaisenkin arvion mukaan väkivaltaista ja aggressiivista kieltä. Yhdessä Halla-aho pohtii, olisiko oikein ampua homoseksuaali, joka tuli ehdottamaan hänelle suuseksiä ja tivasi perusteluja kieltäytymiselle, toisessa ilmoittaa toivovansa, että “lisääntyvien raiskausten” uhriksi joutuisivat “vihervasemmistolaiset maailmanparantajat”, kolmannesta tuli tuomio uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Ja niin edelleen.

Al-Taeen kirjoituksissa taas rinnastetaan Israel ja ISIS, pilkataan homoseksuaaleja, vihjaillaan juutalaisten salaliitolla ja paljon muuta. Nämä ehkä saattoivat tulla isompana yllätyksenä kuin Halla-ahon kirjoitukset. Al-Taeen viestit ovat kiusallisia erityisesti ottaen huomioon al-Taeen toiminnan rauhanvälityksen ammattilaisena. Voiko Lähi-Idässä toimiva rauhanvälittäjä olla luotettava, jos hän julkisesti pilkkaa juutalaisia ja sunnimuslimeja? Ja sitten vielä se puolue. Vaikka SDP:n historiasta löytyy punaisen aatteen paloa, ainakin nykyään sitä on tavattu pitää hyvin maltillisena puolueena. Tähän kuvaan salaliittoteoriat ja erinäisiä ryhmiä parjaavat tekstit sopivat huonosti.

Molempien teksteistä on jonkin verran aikaa. Halla-ahon kohukirjoitukset ajoittuvat noin vuosiin 2003–2011. Al-Taeen tekstit ovat uudempaa perua, ajoittuen noin vuosiin 2012–2014. Halla-ahon vanhimmat tekstit ovat reilusti yli 15 vuotta vanhoja. Al-Taeen viestit ovat selvästi uudempia, noin 4–7 vuoden takaa.

Kolmen näytöksen tarina

Tapaukset vaikuttavat samanlaisilta, mutta herrojen toimintamalli on selvästi erilainen. Toinen näyttelee sitä osaa, mitä pitääkin; toinen ei välitä käsikirjoituksesta pätkääkään. Ehkä jo arvaat, kumpi on kumpi.

Juttuhan on nimittäin niin, että näissä tapauksissa juoni kulkee aina samalla tavalla:

  1. Joku kaivaa poliitikon taustoja ja löytää sieltä jotain epäilyttävää, kuten väkivaltaisia tai parjaavia kirjoituksia. Kaivelu saattaa olla poliittisesti motivoitunutta, mutta sillä ei ole väliä, kun juttu siirtyy seuraavalle asteelle eli mediaan.
  2. Media tivaa poliitikolta selitystä: “Ovatko kirjoitukset sinun? Miksi olet kirjoittanut näin? Oletko yhä samaa mieltä? Sanoudutko irti kirjoituksistasi?”
  3. Poliitikko esittää julkisen anteeksipyynnön. “Kirjoitukset ovat minun, mutta en missään tapauksessa allekirjoita niiden sanomaa. Olin nuori, hölmö, hämmentynyt ja vihainen ja purin pahaa oloani heikompiin. Pyydän nöyrimmiten anteeksi kirjoituksiani ja pyydän anteeksi myös kaikilta loukkaamiltani ihmisiltä ja ihmisryhmiltä.”

Näin syntyy kolmen näytöksen tarinan draaman kaari. Kivassa skenaariossa käsikirjoitus päättyy tähän, sillä julkinen anteeksipyyntö toimii synninpäästönä. Poliitikon omatunto ja julkisuuskuva puhdistuvat, poliitikko on oppinut virheistään ja status quo palaa.

Hihavakiolla tosin väitän (yhteiskuntatieteilijät selvittäkööt näkemykseni totuusarvon), että nykyään useat haluavat huomattavasti aggressiivisemman, mutta alkukantaisia moraaliviettejä tyydyttävämmän neljännen näytöksen. Siinä peli ei suinkaan katkea julkiseen nöyryytykseen perustuvaan anteeksipyyntöesileikkiin, vaan huipentuu moraalisesta ylemmyydentunnosta kumpuavan hekuman orgasmiin, jossa poliitikko saa potkut niin työstään kuin puolueestaan. Loppusilauksena tulee vielä avioero.

Vähemmästäkin etumus kostuu.

On tietysti myös yleisöstä kiinni, mitä he haluavat. Jännittävää pukudraamaa toivova ei halua poliittista anteeksipyyntöpornoa; rankkaa K-18-kamaa halunnut ei taas tyydyty draaman juonenkäänteistä.

Hyvä päähenkilö toimii käsikirjoituksen mukaan

Jos kysytään, kumpi on parempi päähenkilö, vastaus on eittämättä al-Taee.

Al-Taee on tehnyt jotakuinkin kaikki ne toimet, mitä elokuvan päähenkilöltä edellytetään, vaikka sortuikin ensin paniikinomaiseen kieltämiseen, kiertelyyn ja kaarteluun. Jo kahden kriisiviestintäkonsultti Katleena Kortesuon kirjoituksen lukeminen olisi riittänyt opastamaan, kuinka huono idea se on. Totuus tulee ilmi ennemmin tai myöhemmin.

Tästä huolimatta al-Taee on hyvä päähenkilö, sillä hän noudattaa käsikirjoitusta. Se lienee myös SDP:läisten toive. Puhun nyt nimenomaan sosialidemokraateista yleisemmin, en pelkästään puoluejohdon ohjeistuksesta. SDP on kuitenkin perimmiltään “kunnollisten ihmisten puolue”, ja kunnolliset ihmiset haluavat, että hommat hoidetaan oikein. Siihen kuuluu käsikirjoituksen noudattaminen.

Kun kansanedustaja narahtaa kiusallisista teksteistä, rooliin kuuluu anteeksipyyntö. Niin kansanedustaja osoittaa olevansa kypsä ja kehittyvä moraalinen aikuinen, joka kantaa vastuunsa tyhmyyksistään.

Mutta entä toisessa leirissä?

Sensei opettaa: Mestari ei tottele ketään

Kuten arvata saattaa, perussuomalaisessa leirissä ei todellakaan noudateta ulkoa annettuja käsikirjoituksia. Halla-aho ei ole irtisanoutunut teksteistään, pyytänyt niitä anteeksi tai osoittanut katumusta.

Ja miksi osoittaisi?

Vaikka perussuomalaiset ovat ilmeisen tietoisesti tehneet pesäeroa sittemmin sinisiin loikanneen Timo Soinin perintöön, ainakin yksi Soinin manöövereistä on yhä hallussa. Soinilaista retoriikkaa käyttäen perussuomalaiset haluavat näyttää, etteivät he ole vanha vaan uusi puolue, jolla on uuden puolueen toimintatavat.

Näihin uusiin toimintatapoihin kuuluu, että perussuomalaiset määrittävät itse agendansa: he eivät puhu siitä, mistä media haluaisi heidän puhuvan, vaan siitä, mistä he haluavat itse puhua.

Kuin Soini-sensei aikoinaan, myöskään “Mestari” Halla-aho ei suostu rooliin, jonka media on hänelle antanut. Mitä mieltä kirjoituksista? Vanhoja juttuja, en jaksa kommentoida. Pyydätkö anteeksi? Miksi ihmeessä? Kadutko? Kiitos, tämä haastattelu on ohi.

Mielenkiintoista on, että suureksi osaksi Halla-ahon strategia toimii. Kohun ainekset olivat käsillä, mutta tulos oli lähinnä pientä supinaa. Toki artikkeli Halla-ahon teksteistä oli hetken aikaa Hesarin luetuimpien kärjessä, mutta veikkaan, etteivät sitä suinkaan linkkailleet Mestarin historiasta järkyttyneet perussuomalaiset.

Toisin kuin SDP:läiset, perussuomalaiset vaikuttavat olevan vain ja ainoastaan tyytyväisiä siihen, että Halla-aho on oman tiensä kulkija eikä anna median määräillä itseään. Se romahduttaisi hänen uskottavuutensa hänen kannattajiensa keskuudessa. Onhan Halla-aho mies, joka on rakentanut kannatuksensa kirjoittamalla tekstejä, joista lievin mahdollinen ilmaisu on provosoiva.

Ainoa särö Halla-ahon imagoon on tullut siitä, että hän avasi ajatuksiaan Twitterissä Pekka Saurin twiittien jälkeen. Vaikka Halla-aho sanoi osan kirjoituksistaan olleen “tyhmiä ja harkitsemattomia”, hän ei irtisanoutunut niistä. Tietenkään.

Toisaalta tämänkin voi nähdä osana Soinin perintöä. Jos jotain median esittämiä kysymyksiä haluaakin kommentoida, se tapahtuu sitten puoluejohtajan itse valitsemalla areenalla, oli se sitten Twitter tai ploki. Ehkä tämä oli myös Halla-ahon tapa osoittaa medialle kaapin paikka. Hän ei ole medialle tilivelvollinen, vaan vastaa mieluummin vaikka Twitterissä.

Mestari ei tottele ketään.

Miten peli loppuu?

Tämän blogikirjoituksen kirjoitushetkellä julkisuuspeli on vielä käynnissä. Vaikka al-Taee on pyytänyt anteeksi, tämän hapuilu ja kiertely asian tullessa julki voi kostautua. Al-Taeen profiilista oli kadonnut maininta tämän työnantajasta ja työnantajan sivulta maininta al-Taeesta. Oliko al-Taee saanut kenkää?

Ei, ilmoitti työnantaja. Kansanedustaja ei vain voi olla heidän listoillaan. Kyseessä oli rutiinitoimenpide.

“Mutta onko al-Taee tervetullut töihin takaisin sen jälkeen, kun hänen kansanedustajan mandaattinsa päättyy”, kyselivät ensimmäiset. Käsivoidetta ja talouspaperia siis hapuillaan jo.

Sen sijaan perussuomalaisten leirissä todennäköisesti jo naurattaa. Kohu alkaa laantua. Hallitukseen ei ehkä ole pääsyä, mutta eipä se taida perussuomalaisia juurikaan hetkauttaa. Oppositiossa on mukava kasvattaa kannatusta.

Al-Taeen kohdalla on mahdollista esittää kysymys, selviääkö hän tästä pelistä voittajana vai häviäjänä. Voittajalla on poliittinen ura ja työura, häviäjältä viedään jompi kumpi tai molemmat.

Sen sijaan Halla-ahon kohdalla sama kysymys on mieletön, sillä hän ei yksinkertaisesti suostu pelaamaan tuota peliä.

Ei ole salaisuus, että perussuomalaiset ovat mestareita (heh) viestimään omilleen. Halla-aholla on huomattavasti helpompi paikka kuin al-Taeella. Siinä missä al-Taeen odotetaankin toimivan kuten poliitikkojen pitää, Halla-aho on noussut asemaansa nimenomaan viestimällä samanmielisille. Halla-aho tietää, että tavallista peliä pelaamalla hän olisi heikoilla. Sen takia hän on valinnut pelata sitä peliä, missä hän tietää olevansa vahvoilla.

Hän ei ainoastaan voi tehdä niin, vaan se on hänelle kaikin tavoin kannattavampaa.

Onko tärkeämpää pelata peliä oikein vai pelata oikeaa peliä? Riippunee tilanteesta, mutta tilanteita ei kannata sekoittaa keskenään.

Ilmoittaudu Retoriikan kesäkouluun

Kommentoi Ohjeet

Tässä blogissa saa kommentoida omalla nimellä. Kommentoijilta vaaditaan sähköpostiosoite.