Yksi syksyn 2025 työelämäkeskustelun teema oli tunteissa vellominen. Miksi tunteisiin liittyvä vatvominen on niin tyypillistä tälle ajalle? Miten olisi syytä käsitellä tunteita tavalla, joka ei johda niiden turhaan vatvomiseen ja siihen liittyvään pahoinvointiin?
Jos tunteita lähestytään tieteen näkökulmasta, niillä ei ole varsinaisesti mitään itseisarvoa. Tunteet ovat pohjimmiltaan signaaleja, joiden tehtävä on ohjata eläimen tiedonkäsittelyä ja käyttäytymistä. Epämiellyttävät tunteet viestivät uhasta omalle tai läheisten hyvinvoinnille; miellyttävät tunteet taas kertovat, että jotain on ehkä tehty oikein.
Epämiellyttävän tunteen perimmäinen tehtävä on motivoida poistamaan uhka.
Suurin osa epämiellyttävistä tunteista on vääriä hälytyksiä. Evoluution näkökulmasta ihmiselle (tai muille eläimille) on hyödyllisempää saada vääriä hälytyksiä kuin jättää reagoimatta mahdolliseen uhkaan. Mikäli epämiellyttävältä tuntunut tilanne ei osoittaudukaan uhkaavaksi, epämiellyttävä tunne hiipuu pikkuhiljaa samanlaisia tilanteita kohdatessa. Aivot siten pikkuhiljaa kalibroivat omia uhka-arvioitaan ja reaktiokynnyksiään.
Iän myötä lisääntyvä resilienssi kertookin usein kyvystä arvioida erilaisia uhkia realistisesti, ilman ylireagointia.
Epämiellyttävien tunteiden vatvominen saattaa osalla ihmisistä liittyä aivojen toiminnallisiin piirteisiin tai vaikkapa perusturvan kokemuksen puutteisiin, mutta yhä enemmän länsimaiseen ultraindividualismiin ja siihen liittyvään epämiellyttävien tunteiden välttelyyn. Kun välttelemme vaikeita tilanteita ikävien tunteiden pelossa, uhka-arviomme eivät tule testatuksi eivätkä ne pääse muuttumaan.
Miten ultraindividualismi ja vaikeus sietää epämiellyttäviä tunteita ovat sitten yhteydessä toisiinsa?
Jos menemme ajassa taaksepäin tai vierailemme jossain kollektiivisemmassa kulttuurissa, ihmisen merkitys määrittyy jonkin laajemman kokonaisuuden kautta. Kärsimykselle on jokin yksilön ylittävä selitys: kohtalo tai jumalan tahto. Kärsimystä koetaan myös, koska yksilö joutuu jollain tavalla uhrautumaan toisten ihmisten, yhteisönsä tai paremman maailman vuoksi.
Jokaiseen romanttiseen rakkauskertomukseen kuuluukin tarina vaikeuksista, jotka on voitettava, ja itsenäisyyspäivän aikana muistellaan sotien kärsimyksiä. Epämiellyttäviin tunteisiin on rakennettavissa yksilön omat tunteet ylittävä suurempi merkitys, joka liittyi yhteisön maailmankuvaan.
Vielä modernisoituvassa yhteiskunnassakin aate, isänmaa, järki tai totuus ovat tärkeämpiä kuin yksittäisen ihmisen tunteet.
Rationaalisuuden, jaetun tiedon ja totuuden hylkäävässä post-modernissa ajattelussa taas on enää vain ihmisyksilö, ja mitä silloin jää jäljelle? Ihmisen omat kokemukset siitä, mikä on hyvää ja pahaa, eli tunteet. Samalla tunteet myös muuttuvat signaaleista itseisarvoiksi. Ultraindividualistisessa maailmassa miellyttävät tunteet ovat syy elää ja epämiellyttäviltä tunteilta katoaa mielekkyys, jolloin ne muuttuvat eksistentiaalisiksi tai yhteiskunnallisiksi ongelmiksi, joista tulee päästä eroon.
Samalla epämiellyttävän tunteen laukeaminen on uhka itsessään, eikä enää signaali uhasta.
Tästä alkaa loputon kierre, koska aina uhan realisoituessa, eli siis epämiellyttävän tunteen herätessä, aivojen on kalibroitava omaa uhka-arvioitaan herkemmäksi: ihminen alkaa näin herkistyä epämiellyttäviä tunteita herättäville asioille – sanoille, ajatuksille, ideoille, ihmisille, taideteoksille, yleisesti symboleille – sen sijaan, että herkistyisi todellisille uhille ja pystyisi tehokkaammin torjumaan niitä. Yhteiskunnan tehtäväksi nähdään suojeleminen ikäviltä tunteilta, ei todellisilta uhilta.
Ultraindividualismilla on tunteiden käsittelylle myös se seuraus, että ratkaisemme epämiellyttäviin tunteisiin liittyvän eksistentiaalisen ongelman identifioitumalla kärsimyksiimme ja rakentamalla niille yksilöllisiä merkityksiä diagnooseista, traumoista, yhteiskunnallisista epäkohdista, salaliitoista tai mistä tahansa, mikä selittää kärsimyksen juuri omalla kohdallani.
Tällöin katoaa ymmärrys kärsimyksen yleisinhimillisestä luonteesta, eli siitä, ettemme voi mitenkään välttää kärsimystä ja ettemme ole sen kanssa yksin. Kun kadotamme yhteyden muiden ihmisten kärsimykseen, ei hankaloidu ainoastaan myötätunnon kokeminen muita kohtaan, vaan myös itseä kohtaan.
Ultraindividualismin sivussa kasvaa valtava tutkimusnäyttö hyvinvoinnin ja sosiaalisen osallisuuden yhteydestä. Erityisesti itsemyötätuntoon liittyvä tutkimus on kasvanut viime vuosina eksponentiaalisesti: se ei ainoastaan näyttäisi tukevan hyvinvointia, vaan myös auttavan välttämään ikävissä tunteissa vellomista. Mikä sitten erottaa itsemyötätunnon itsesäälistä, ikävien tunteiden vatvomisesta? Nimenomaan kyky nähdä kärsimys yleisinhimillisenä, elämään kuuluvana asiana ja kohdata se samanlaisella myötätunnolla kuin kohtaisi kenen tahansa läheisen kärsimyksen.
Ratkaisu tunteissa vellomiseen ei siis ole tunteiden vähättely, sivuuttaminen tai kieltäminen, mutta ei myöskään ihmisten varjelu epämiellyttäviltä tunteilta, niiden loputon vatvominen tai identiteetin rakentaminen oman uhriroolin ympärille.
Etäisyyden ottaminen ultraindividualismiin mahdollistaa agnostisen suhtautumisen tunteisiin: tunne on tietoa, mutta se ei ole itseisarvoinen totuus. Se on hyvä tiedostaa ja ottaa käsittelyyn muiden ihmisten samanarvoisten tunteiden kanssa. Useimmiten jo toisen ihmisen myötätunto ja kokemus, että oma tunne on kuultu, voi riittää. Tällöin tunnetta edustava signaali on huomioitu ja aivojen tiedonkäsittely voi siirtyä seuraavaan asiaan.