Jokainen voi tietysti puhua ihan niin kuin haluaa. Puhuja ottaa silti usein riskin, jos hän yrittää puhutella useita eri tahoja yhtä aikaa lyhyessä tekstissä.
Kun amerikkalainen poliittinen vaikuttaja Charlie Kirk murhattiin yliopistokampuksella, laineet löivät Suomeen asti. Kommentaattoreilla oli kuitenkin edessään ongelma: mitä Kirkin murhasta oikein piti, tai sai, sanoa. Kirk oli republikaani ja Trumpin politiikan kannattaja. Hän jakoi monia Trumpin kannattamia poliittisia päämääriä, mutta pyrki kuitenkin esittämään näkemyksensä julkisesti argumentoiden. Tässä hän onnistui joskus paremmin, joskus heikommin.
Kahtiajakautuneessa maailmassa on vaikea viestiä siten, että kaikki osapuolet ymmärtävät, mistä nyt puhutaan. Siksi Kirkin kuoleman yhteydessä kuultiinkin erilaisia genuflektioita ja abrenuntiaatioita. Jotkut pitivät suorastaan pöyristyttävänä, jos Kirkin muistoa olisi jotenkin kunnioitettu virallisten instituutioiden puolesta. Toiset taas pitivät jonkinlaista muistamista välttämättömänä.
Suomessa ja ulkomailla monet esittivät surunvalittelut toistamalla ensin litaniaa, jonka mukaan ”väkivalta ei kuulu politiikkaan”, ”kukaan ei ansaitse tällaista” ja ”tämä ei ole amerikkalaista”. Sitten seurasi usein retorinen siirto, jossa todettiin erilaisin sanankääntein, että Kirk oli kuitenkin niin sanotusti pahisten puolella. Tämä tapahtui listaamalla asioita, joista pahoittelija oli pahoittanut mielensä, koska oli poliittisesti eri mieltä Kirkin kanssa. Välittömästi lähti leviämään myös disinformaatiota, asiayhteyksistään irti leikattuja pätkiä, joilla luotiin kuvaa paljon radikaalimmasta hahmosta. Muun muassa kauhukirjailija Stephen King jakoi tällaisia trollien tuotoksia, mitä hän pyysikin sitten myöhemmin anteeksi.
Miksi tällainen ”yhtäältä–toisaalta” -puhe kuulostaa korvissamme erikoiselta? Arkinen, ja jo vitsiksi muotoutunut, lausahdus kuuluu ”en ole rasisti, mutta…” Tällöin puhuja sanoo yhtä aikaa kaksi asiaa. Hän sanoutuu irti jostakin, mutta samalla hän sanoo jotakin, joka ei (ehkä) ole täysin linjassa sen kanssa, mistä hän sanoutui irti. Kutsuttakoon tätä retorista strategiaa kaksitasoviestinnäksi.
En nyt siis sano, etteikö kieltä voisi käyttää edellä kuvatulla tavalla. Jokainen voi puhua ihan niin kuin haluaa. Kuitenkin on hyvä tiedostaa, että puhuja ottaa usein riskin, jos hän yrittää puhutella useita eri tahoja yhtä aikaa lyhyessä tekstissä.
Tässä tapauksessa riski liittyy siihen, että me emme ole hyviä tunnistamaan puheen eri tasoja. Siksi kaksitasoviestintä ymmärretään helposti, tai oikeastaan aina, väärin.
On aivan mahdollista, että kaksi hyvin erilaista asiaa on yhtä aikaa totta. On siis mahdollista, että:
- Pahoittelija on oikeasti pahoillaan Kirkin kuolemasta.
- Pahoittelija on sitä mieltä, että Kirkin ajama politiikka oli huonoa.
Kaksitasoviestinnän seurauksena kuitenkin on, että kuulija tulkitsee puheen seuraavalla tavalla: ”Vähän kurjaa se, mitä Kirkille tapahtui, mutta hän sai, mitä ansaitsi.” Näin pahoittelu katoaa toisen, vahvemman, viestin alle. Lopputulema on, että pahoittelu ei enää kuulostakaan pahoittelulta, vaan iloittelulta.
Viestintä on vaikeaa, ja ihmisistä koostuva joukko ei ole koskaan optimaalinen yleisö. Siksi silloin, kun viestitään julkisesti jostakin herkästä asiasta, kannattaa yleensä sanoa vain yksi asia kerrallaan. Jos haluaa sanoa kaksi asiaa, nämä kannattaa sanoa erikseen. Tällöin puheeseen voidaan myös vastata suoraan ja kohdistetummin joko pitämällä siitä tai arvostelemalla sitä. Arvosteluun vastaaminen on myös helpompaa, koska tuolloin yleensä tiedetään, mistä nyt puhutaan. Kaksitasoviestinnässä ongelmaksi muodostuu viestijän moraalinen status, jota aletaan pitää jotenkin vilpillisenä tai venkoilevana. Ja tämänkaltaisiin syytöksiin on sangen työlästä vastata.