Anteeksiantamiseen ja anteeksipyytämiseen liittyvä kieli on meille tuttua ja arkista. Jokainen, joka on joskus ollut lapsi, on joutunut tilanteeseen, jossa häneltä on vaadittu anteeksipyyntöä tai anteeksiantoa. Teen rohkean oletuksen ja väitän, että itse asiassa juuri tämänkaltainen tilanne on yleisin ja ehkä jopa ensimmäinen hetki, jolloin joudumme tekemisiin anteeksiantamisen kanssa. Mutta tässä on jotakin ilmeisen ongelmallista.
Samaan aikaan, kun meiltä pakolla vaaditaan anteeksiantoa tai anteeksipyyntöä, meihin voidaan kohdistaa moittivia asenteita, jos nämä eivät tule niin sanotusti sydämestä.
Muistan etäisesti monia tilanteita lapsuudestani, jolloin sisäinen motivaatio näissä tilanteissa oli lievästi sanottuna vajavainen. En todellakaan olisi halunnut pyytää tai antaa anteeksi. Vanhemmille tai opettajalle kuitenkin riitti, että tietyt sanat sanottiin oikeassa järjestyksessä ja riittävän uskottavalla äänenpainolla: ”no, anteeeeksi…” ”joo okei, saat…” Vaikka usein leikki ja elämä jatkuivat ja asiat unohtuivat, ainakin minua jäi vaivaamaan kysymys: mitä anteeksiantamisen ja anteeksipyytämisen oikein pitäisi olla?
Jos teologeilta tai filosofeilta kysyy, niin he voisivat sanoa esimerkiksi näin: Anteeksiantamus on teko, jossa loukattu osapuoli luopuu oikeutetusta kaunasta suhteessa toisen tekemään vääryyteen. Se ei tarkoita vääryyden kieltämistä tai vähättelyä, vaan sen tunnustamista siksi, mitä se on: vääryyttä. Anteeksipyyntö ilmentää tehdyn teon merkityksen uudelleentulkintaa; tekijä pitää tekemäänsä tekoa nyt pahana.
Näin anteeksiantaja myös tulkitsee pahantekijän luonteen uudelleen; koska hän nyt tulkitsee tekonsa toisin, minulla on peruste olla pitämättä häntä enää moitteeni kohteena. Tässä mielessä anteeksiantamus ei ole ensisijaisesti jokin tietty tunne tai fiilis vaan harkittu ja tietoinen asenne, joka voi kyllä ajan myötä vaikuttaa myös tunteisiin.
Tällä tavalla selitettynä lapsuuden puolisydämiset anteeksiannot ja anteeksipyytämiset tulevat ymmärrettäviksi. Kasvattajamme yrittivät, usein puutteellisin keinoin, saada meitä tajuamaan yllä kuvattua dynamiikkaa. Tämän valossa on myös hyväksyttävissä se, miksi anteeksianto ja -pyyntö eivät aina tuntuneet oikeilta. Ei niiden ehkä tarvinnutkaan. Kyseessä oli sovitukseen tähtäävä riitti, joka suojeli meitä ja ohjasi meitä oikeaan suuntaan, eli siihen, että me joskus voimme oikeasti tuntea katumusta.
Sekä anteeksiantamisen että anteeksipyynnön vaatimusta voidaan kuitenkin käyttää väärin. Anteeksiantamisesta voi tulla keino painostaa vääryyden uhria vaikenemaan. Erityisesti valtasuhteissa – esimerkiksi perheissä, uskonnollisissa yhteisöissä tai työpaikoilla – anteeksiantamisen vaatimus voi toimia hyvin inhalla tavalla. Loukatulta vaaditaan uhrautuvuutta, kun taas tekijä luistelee vastuusta toimiakseen kohta ihan samoin kuin aiemmin. Samoin anteeksipyynnön pakottaminen voi olla ongelmallista, jos se irrotetaan todellisesta vastuunotosta. Tällöin anteeksipyyntö muuttuu rituaaliksi, jolla pyritään palauttamaan rauha ilman, että itse vääryyteen puututaan.
Hyvä ystäväni seurasi läheltä Etelä-Afrikan totuuskomissioiden toimintaa, joissa selviteltiin rotusorron vaikutuksia eri yhteisöjen välillä. Vuosien jälkeen hän totesi, että komissiot pitkälti epäonnistuivat. Ne eivät kyenneet saamaan aikaan aitoja anteeksipyyntöjä ja anteeksiantoja. Ne olivat pitkälti teatteria. Sydän ei ollut mukana.
Aidon anteeksipyynnön keskeinen ehto on vastuun tunnustaminen. Tämä tarkoittaa, että tekijä nimeää teon vääräksi ilman selittelyä. Aito anteeksipyyntö edellyttää myös katumuksen osoittamista: tekijän on pyrittävä ymmärtämään, millaista vahinkoa teko on aiheuttanut toiselle. Lisäksi siihen kuuluu valmius hyvitykseen ja muutokseen – halu toimia toisin tulevaisuudessa ja hyväksyä ne seuraukset, joita teolla on. Ilman näitä elementtejä anteeksipyyntö jää helposti vain näytelmäksi.
Aidon anteeksiantamisen ehto taas on vapaus. Anteeksiantaminen menettää moraalisen arvonsa, jos se tapahtuu pakosta tai vaikkapa sosiaalisen paineen alla. Vaikka me voimme vaatia tätä lapsilta, aikuisten suhteen on syytä toimia toisin. On myös mahdollista, että anteeksipyynnön, pahoittelun tai irtisanoutumisen vaatijalla ei ole mitään aikomustakaan antaa anteeksi; hän haluaa vain nöyryyttää toista ja kerätä itselleen uhripisteitä.
Oma hankala ilmiönsä ovat institutionaaliset anteeksipyynnöt. Tällöin joku yhteisö pyytää anteeksi toiselta yhteisöltä. Näiden tilanteiden ongelma on, että yksilöiden välisiä suhteita koskeva kieli on laajennettava koskemaan abstrakteja kokonaisuuksia. Kuka tällaisessa tilanteessa voi edustaa loukkaajaa? Entä loukattuja? Ovatko kaikki samaa mieltä siitä, mitä pyydetään anteeksi? Voiko joku antaa anteeksi ryhmän edustajana toisen puolesta? Voiko joku luopua vääryydestä aiheutuneista korvauksista jonkin toisen puolesta?
Näihin kysymyksiin vastaaminen on melkoisen hankalaa ja siksi me emme oikein tiedä, mitä julkisissa anteeksipyynnöissä oikein tapahtuu ja mitä niistä käytännössä pitäisi seurata. Olenkin taipuvainen ajattelemaan, että julkisilla anteeksipyynnöillä voidaan saada aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä.
Institutionaalisten anteeksipyyntöjen ongelma palautuu osaltaan myös yksilöiden välisten suhteiden dynamiikkaan. Loukatulla tulee nimittäin myös olla oikeus olla antamatta anteeksi. Anteeksiantaminen ei voi olla velvollisuus tai automaatio. Anteeksiantaja ei myöskään ole pakotettu luopumaan oikeudestaan jonkinlaiseen hyvitykseen.
Anteeksiantaminen ja anteeksipyyntö liittyvät molemmat totuuteen. Niiden tarkoitus ei ole peittää pahaa tai luoda näennäistä harmoniaa, vaan eheyttää. Kun niitä käytetään oikein, ne voivat katkaista vihan kierteen. Kun niitä käytetään väärin, niistä tulee vallankäytön välineitä, jotka lisäävät kaunaa.
Aito anteeksipyyntö ja anteeksianto tähtäävät rikkimenneen suhteen korjaamiseen. Kyseessä on herkkä ja vaikea prosessi. Siihen ei ole hyvä hoputtaa.