Olin vuosituhannen vaihteen tienoilla teini-ikäinen. Vietin tuolloin aikaani internetin online-pelipiireissä, jotka suureksi osaksi koostuivat kaltaisistani miehenaluista. Ne olivat siinä mielessä kiinnostavia yhteisöjä, että niissä normaalia viestintää olivat sellaiset ystävälliset, suorastaan lämpimän pörröiset ilmaukset kuin “vittu tapa ittes” ja “vittu mä tapan sut”.
Nykyään tuollaista viestintää kutsuttaisiin toksiseksi, ja kaipa se oli sitä silloinkin, mutta eipä sitä silloin hirveästi tullut ajatelleeksi. Niin niissä piireissä nyt vain puhuttiin. Eikä kukaan siitä nokkiinsa ottanut tai säikähtänyt, koska kaikki tiesivät jutun juonen.
Toisin on nykyään. Kuten tiedämme, mitään ei saa enää sanoa ja huumori on kielletty. Tasaisen tappavaan tahtiin saamme lukea uutisia siitä, miten joku oli sanonut jotain seksistiseksi tai rasistiseksi tulkittavaa (esimerkiksi nimimerkki “riikka” aseesta ja lähijunasta), sen jälkeen sanottu selitetään vitsiksi ja sen jälkeen luemme, miten tällaisella asialla ei saa vitsailla ja juttu oli joka tapauksessa sopimaton.
Käsikirjoitukseen kuuluu, että tämän jälkeen kohun aiheuttajan puolella olevat puhisevat, että kyseessä oli ilmiselvä ja itse asiassa aika hauskakin vitsi, ja että on se harmillista, kun huumorintaju on ihmisiltä kuollut.
Olen viime aikoina miettinyt sitä, miksi joidenkin huumori hyväksytään ja toisten ei.
Usein julkisuudessa vastaukseksi tarjotaan sitä, että “ylöspäin saa lyödä, mutta alaspäin ei”. Ylös- ja alaspäin viittaavat tietysti yhteiskunnallisiin hierarkioihin. Ylempänä olevia on sallittua pilkata, alempana olevia ei. Selitys on sinänsä järkeenkäypä, mutta kuten aiheesta käytäviä keskusteluja seuraamalla voi päätellä, se ei aina tyydytä kaikkia.
Osa kritiikistä vaikuttaa saivartelulta, mutta osa on hyvinkin relevanttia. Kuka päättää, kuka on ylempänä? Ovatko naiset todellakin alempana kuin miehet? Jos näin on, saako naispuolista pääministeriä tai presidenttiä pilkata? Onko korkeakoulutettu maahanmuuttajataustainen lääkäri ylempänä vai alempana kuin kantaväestöön kuuluva, kouluja käymätön työtön? Saako 4000 euroa kuukaudessa tienaava pilkata 5000 euroa tienaavaa, mutta toisin päin pilkka on kielletty? Ja mikä ylipäänsä on pilkkaa, ja mikä vain asiallista kritiikkiä?
Asiaan liittyy tietysti myös yleinen keskustelukulttuuri. Muutama vuosi sitten luin kirjoituksen siitä, miten valistusajan filosofien ihanne rationaalisesta keskustelusta syntyi hyvin samankaltaisista taustoista olevilta henkilöiltä: useimmat olivat hyvin toimeentulevia, aatelisia tai ylempää keskiluokkaa edustavia miehiä, joilla oli yliopistokoulutus ja ylimääräistä aikaa filosofis-rationaalisille keskusteluille. Kirjoituksen pointti oli, että heidän välillään rationaalinen keskustelu toimi oikein hyvin, koska kaikilla oli suurin piirtein sama tausta ja siten samat kokemukset siitä, miten maailma toimii.
Kirjoitus jatkui edelleen, että samaa ei voi soveltaa nykyisiin nettikeskusteluihin, sillä keskustelijat tulevat hyvin erilaisista taustoista. Kuten jotkut ovat huomauttaneet, keskustelu ei ole tasapuolista, jos toinen käy lähinnä lämpimikseen “teoreettista keskustelua siitä, onko transihmisiä oikeasti olemassa”, kun keskustelun toiselle osanottajalle kyse on hänen olemassaolostaan ja aihe voi olla hänelle elämän ja kuoleman kysymys, jopa kirjaimellisesti.
Toisin sanoen: jos keskustelijoiden taustat ja kokemukset maailmasta ovat täysin erilaisia, rationaalinen keskustelu perinteisessä merkityksessään ei välttämättä ole mielekäs, eikä välttämättä edes mahdollinen tapa keskustella.
Nähdäkseni nämä ovat kuitenkin vajavaisia selityksiä sille, miksi joidenkin huumori hyväksytään, ja joidenkin huumoria ei. Väitän, että vastauksen puuttuva palanen löytyy teini-iästäni. Silloisissa gamer-porukoissamme kaikki ymmärsivät, että “tapan sut” tarkoitti lähinnä “en pitänyt siitä, mitä teit” tai “harmistuin vähän”. Se oli siis liioittelua, hyperbola. Kaikki myös ymmärsivät – ainakin toivottavasti – että samaa kieltä ei voi käyttää julkisesti.
Hyperbola onkin huumorina siinä mielessä poikkeuksellinen ilmiö, että siinä huumori toimii “samaan suuntaan” kuin se, mitä mieltä henkilö oikeasti on. Tällä tavalla hyperbola on oikeastaan ironian vastakohta. Kun ironiassa henkilö sanoo juuri päinvastaista kuin mitä oikeasti tarkoittaa, hyperbolassa henkilö liioittelee oikeita tuntojaan.
Yksityiskeskustelussa sisäryhmän kanssa hyperbola voi olla hulvaton tehokeino, kun kaikkien tuntemat pienet harmistuksen aiheet ja arkipäiväiset vastoinkäymiset muuttuvat maailmanlopun ennusmerkeiksi tai vähintään toimivat oikeutuksena maailmansodan aloittamiselle.
Ryhmän ulkopuolelle vuotaessaan hyperbola on kuitenkin äärimmäinen faux pas. Kun kuulija ei olekaan samanmielinen, hyperbola otetaan osoituksena kertojansa todellisista näkemyksistä. Kun citypuolueeksi miellettyjen vihreiden kansanedustaja sanoo, että “ainoa syy muuttaa metsään on insesti ja se, että kukaan ei kuule, kun vaimo huutaa apua”, tämän katsotaan osoittavan, mitä mieltä vihreät oikeasti ovat: juu, kyllähän se tiedettiin, että ette pidä maaseudusta ja näköjään myös maaseutujen asukit kelpaavat ihan suoran pilkan kohteeksi.
Tästä syystä myös “riikan” kommentit aseesta ja lähijunista kuulostivat monista niin uhkaavilta. Kun kaikki tietävät, että perussuomalaiset eivät pidä maahanmuuttajista, ei-perussuomalaisille lähijunakommentti on todiste eikä vitsi. Todiste mistä? No siitä, että perussuomalaiset haluavat kohdistaa maahanmuuttajiin väkivaltaa. Mutta kuten aina, sisäryhmälle hyperbola on hauska juttu: perussuomalaiselle kommentti on huvittavaa liioittelua siitä, että maahanmuuttajat aiheuttavat heille harmitusta.
Asiaa voi tarkastella myös retoriikan ethoksen käsitteen kautta. Tunnetusti ethos viittaa puhujan moraaliseen uskottavuuteen, luonteeseen ja maineeseen, ja osaltaan se määrittää, mitkä puhujan kommentit ovat uskottavia. Hauskana puolena – aiheesta riippuen – toisille ethos voi mahdollistaa ironian, toisille hyperbolan.
Jos oikeistolainen sanoo, että “tunnetusti köyhät ovat vain patalaiskoja kommunisti-iilimatoja, jotka voivat syyttää kurjuudestaan vain ja ainoastaan itseään ja hitonmoista laiskuuttaan”, kyseessä on hyperbola. Jos vasemmistolainen sanoo täysin saman kommentin, kyseessä on juuri mainittuihin oikeistolaisiin kohdistuva ironia. Sama logiikkaa voi soveltaa, puhujasta riippuen maaseudulla tapahtuvaan insestiin ja vaimon hakkaamiseen sekä lähijunassa tapahtuviin ampumisiin. Kun puhujan ethokseen luottaa, kyse on hauskasta, jopa itsetiedostavasta hyperbolasta. Mutta jos luottamus puuttuu, huumori kääntyy itseään vastaan.
Toisin sanoen: vielä saa sanoa, ja huumori ei ole kielletty. Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä, lyötkö ylös- vai alaspäin, vaan myös siitä, millaista huumorisi on. Jos kyse on hyperbolasta, sitä voi käyttää vain ja ainoastaan omien kesken. Julkisuudessa se otetaan poikkeuksetta todisteena pahantahtoisuudestasi.