Tutkimusten mukaan valehtelu on yllättävän yleistä, vaikka ihmiset muistavat myös korostaa sitä, kuinka paljon he rehellisyyttä arvostavat. Tällä kertaa haluan miettiä hieman tarkemmin sitä, mitä valehtelusta voi seurata ja miksi se on vaarallista.
Olen jo pitkään ollut kiinnostunut rehellisyydestä, valehtelusta ja paskapuheesta. Olen näistä teemoista kirjoittanutkin Retoriikan kesäkoulun blogissa aikaisemmin (Paskapuheen ABC, Paskapuheesta päänsotkemiseen: miten meitä manipuloidaan).
Valkoinen valhe vai vakava valhe?
Valheet jaetaan yleensä pieniin valkoisiin valheisiin ja vakaviin valheisiin, jotka lähestyvät huijaamista.
Pieniä valkoisia valheita kerrotaan kohteliaisuudesta ja toisten mielen piristykseksi. Vakavia valheita kerrotaan puolestaan tavallisesti henkilön oman moraalisen ja sosiaalisen aseman ylläpitämiseksi. Ihmiset valehtelevat maineensa ylläpitämiseksi mutta myös syyllisyyden ja nolatuksi tulemisen välttämiseksi.
Pieniä valkoisia valheita päästellään keskimäärin kolmannekselle viikon aikana tavatuista ihmisistä. Valkoisia valheita kerrotaan lähinnä ennestään tutuille. Näistä melkein 60 % jää ihmisten omasta mielestä huomaamatta. Vakavia valheita ihmiset puolestaan päästävät suustaan ystävilleen ja läheisilleen, ja lähes yhtä paljon kuin valkoisia valheita.
Näiden tulosten valossa voidaan ehkä vetää se johtopäätös, että ihmisiltä pääsääntöisesti puuttuu rehellisyyden hyve. Rehellinen ihminen kertoisi totuuden oikeista syistä ja useammin kuin ihmiset tavallisesti tekevät.
Ihmiset eivät kuitenkaan ole sydämettömiä valehtelijoitakaan. Me puhumme usein totta asioista, jotka aiheuttavat meille haittaa. Lisäksi ihmiset tavallisesti tuntevat olonsa epämukavaksi kertoessaan vakavia valheita.
Rehellisyyden hyve
Filosofi Christian Miller on summannut tutkimuksia rehellisyydestä ja valehtelusta kirjoissaan. Miller on vieraillut myös Retoriikan kesäkoulussa puhumassa rehellisyydestä. Kirjassaan Honesty: The Philosophy and Psychology of a Neglected Virtue (2021) Miller huomauttaa, että vaikka ihmiset arvostavat rehellisyyttä hyveistä korkeimmalle, filosofit eivät ole kirjoittaneet siitä kovinkaan paljon.
Millerin mukaan rehellisyyden hyve ei ole pelkästään taipumus puhua totta, vaan monimutkaisempi asia. Se on joukko taipumuksia ajatella, toimia ja puhua ikään kuin totuutta kohti.
Rehellisyys on siinä mielessä monimuotoinen asia, että rehellinen ihminen välttää monenlaisia asioita. Rehellinen ei valehtele – mutta hän ei myöskään huijaa, varasta, riko lupauksiaan, johda harhaan, ole tekopyhä, petä itseään tai syyllisty paskapuheeseen. Jo tässä on suuri joukko käytäntöjä, jotka ovat hyvin erilaisia.
Rehellisyys tarkoittaa näissä kaikissa tapauksissa kuitenkin sitä, että henkilö ei vääristele totuutta eikä faktoja hänen omasta näkökulmastaan. Henkilö on siis vilpitön siinä mielessä, että hän esittää faktat ja totuudet sellaisena kuin hän ne itse tuntee.
Millerin mukaan rehellisyydessä on siis kaksi komponenttia: totuudellisuus, jossa henkilö kuvaa ja esittää faktat oikein hänen omasta näkökulmastaan, sekä vilpittömyys, jossa henkilö välttää tietoisesti vääristelemästä faktoja (esimerkiksi johtamalla harhaan tai kertomalla puolitotuuksia).
Kuten kaikki hyveet, rehellisyys ei koske vain tiettyjä tekoja, vaan tekojen motiiveja. Henkilö on rehellinen vain, jos hän toimii totuudellisesti ja vilpittömästi oikeista syistä. Väärä syy on ainakin oman edun tavoittelu. Oikeita syitä ovat esimerkiksi rakkaus totuuteen, rakkaus lähimmäisiä kohtaan sekä velvollisuuksien täyttäminen.
Miksi valehtelu on väärin?
Valehtelua pidetään vääränä monesta eri syystä. Kuten olen kirjoituksissani paskapuheesta aikaisemmin väittänyt, valehtelun vääryydellä on yksilöllinen ja yhteisöllinen puoli.
Yksilön näkökulmasta valehtelu viljelee tottumuksia, jossa henkilö ei enää välitä totuudesta. Hän pitää totuudessa pysymisen arvoa (ja sitä kautta myös vilpittömyyden hyvettä) vähäarvoisena. Paheellinen ihminen saattaa ajatella, että vain tyhmä jättää valehtelematta ja huijaamatta, jos hänellä on mahdollisuus saada sitä kautta etua itselleen ja läheisilleen.
Epärehellisyyden pahe on kuitenkin varsinainen yhteiskunnallinen myrkky tai happo, joka syövyttää instituutiot ja julkisen elämän. Monet tutkimukset osoittavat, että yksi tärkeimpiä syitä sille, miksi pohjoismaiset ihmiset ovat niin onnellisia, on korkea luottamus muihin ihmisiin ja yhteiskunnan instituutioihin.
Jos yhteiskunnassa halutaan pitää yllä luottamusta, on niin kansalaisten kuin vallanpitäjienkin oltava rehellisiä. Valehtelu ja paskapuhe syövät tätä luottamusta.
Entä jos luottamus murenee?
Yhteiskunnassa, jossa valehtelu on arkipäivää ja epärehellisyys on normi, ei ole ihmisten keskinäistä luottamusta eikä luottamusta instituutioihin.
Vankileirien saaristossa Alexandr Solzenitsyn kirjoittaa, että “yhteiskunnan yhteiselämä oli sitä, että kavaltajat nousivat asemiin, lahjattomuudet perivät voiton ja kaikkein paras ja rehellinen joutui veitsen silppuamaksi.”
Hän jatkaa: “Jokainen keskustelu toisen neuvostoihmisen kanssa edellyttää valehtelemista – välistä ylenpalttista, välistä varovaa, välistä alentuvasti vahvistavaa.” Näin alituinen valhe muuttuu ainoaksi vaarattomaksi elämisen muodoksi.
Voi vain kuvitella, mitä jatkuva valheessa eläminen tekee ihmiselle. Pahimmassa tapauksessa häneltä katoaa kyky kokonaan erottaa valhetta ja totuutta toisistaan. Hän ei yksinkertaisesti enää välitä. Juuri tällaista ihmistä on helppo manipuloida.
Tästä paljastuu se, miksi valehtelu on väärin. Se on väärin, koska valehdellessani en kohtele toista ihmistä järkevänä toimijana, vaan kohteena, jota manipuloin ja kontrolloin. Hän ei ole minulle keskustelun kumppani, vaan kontrolloitava kohde, jonka yläpuolelle asetun.
Jos vallanpitäjä valehtelee demokraattisessa yhteiskunnassa, hän ilmaisee valehtelemalla, että hän pitää kansalaisia kontrolloitavina kohteina, ei järkevinä toimijoina. Hän asettaa vaikkapa oman itsensä tai puolueensa maineen korkeammaksi arvoksi kuin kansalaisten (omien äänestäjiensä) kunnioittamisen.