Jostakin syystä olen aina ollut kiinnostunut diktaattoreista ja heidän elämäntarinoistaan. Ehkä kiinnostus lähti liikkeelle tirkistelyn halusta tai muusta kyseenalaisesta motiivista, mutta olen vuosien varrella oppinut yhtä ja toista kiinnostavaa sen seurauksena.
Osasyyllinen kiinnostukseeni on ollut YLE:n mainio podcast 12 diktaattoria, joka on nimestään huolimatta kohta käsitellyt jo kolminumeroisen määrän diktaattoreita. Englanniksi kattavia diktaattorien elämänkertoja esittelee The Real Dictators -podcast, jota on mukava kuunnella työmatkoilla.
Elämänkertojen lisäksi diktaattoreista on kirjoitettu hyödyllisiä analyysejä, kuten historioitsija Frank Dikötterin How to Be a Dictator ja Leif Sundströmin Rajaton valta. Kumpikin keskittyy 1900-luvun diktaattoreihin ja heidän seikkailuihinsa. Diktaattorien puheita ja retoriikkaa analysoi Guy Dozan tuore kirja The Language of Evil. Doza huomauttaa, ettei diktaattorien valta perustunut pelkästään väkivaltaan ja voimankäyttöön, vaan myös pehmeisiin keinoihin. Muokkaamalla kieltä vaikutetaan ihmisten asenteisiin.
Käsittelen seuraavaksi sitä, miten diktaattorit manipuloivat turvallisuutta ja puhuvat siitä. Turvallisuudesta puhumista ja sen luomista puheen avulla pidetään usein hyvänä asiana. Kukapa nyt ei haluaisi kokea olevansa turvassa? Diktaattorien esimerkki kuitenkin osoittaa, että turvallisuutta lupaamalla ja siitä puhumalla ihmisiä voidaan myös manipuloida tehokkaasti.
Diktaattorit valitaan valtaan, koska he tarjoavat turvallisuutta
Yllättävää kyllä lukuisat diktaattorit on valittu valtaan vaaleilla tai jollakin muulla laillisella keinolla. Tällöin moni kansalainen on halunnut ‘vahvan miehen’ johtoon. Syyt tähän ovat tietenkin monenlaisia, mutta ehkä tärkein niistä on usein halu saada vakautta ja tunne turvallisuudesta.
Diktaattorit eivät kuitenkaan useinkaan tuo vakautta, vaan lisää väkivaltaa. Turvallisuudentunne korvautuu pelon ilmapiirillä. Miten ihmeessä diktaattorit sitten onnistuvat myymään valtansa turvallisuuden takeena?
Italian diktaattori Benito Mussolini esitti fasisminsa ainoana mahdollisena keinona saada Italiaan edes jonkinlainen järjestys 1920-luvulla. Politiikka oli kaaoksessa ja talous sakkasi. Kaduilla erilaiset kommunistiset ryhmät edistivät vallankumoustaan aiheuttamalla väkivaltaa. Mussolini loi organisaation, joka siivosi kadut – väkivallalla. Ensin hänen mustapaitaiset joukkonsa loivat lisää kaaosta, väkivaltaa ja turvattomuutta, ja sitten Mussolini esiintyi tämän kaaoksen ainoana mahdollisena hallitsijana. Lopulta Italian kuningas teki miehestä pääministerin.
Mussolini oli myös erinomainen puhuja, joka piti tarkkaa huolta omasta julkisesta imagostaan. Mussolini on hyvä esimerkki siitä, kuinka diktaattori voi aseistaa turvallisuuden kielen. Ensin hän itse omilla toimillaan luo kaaosta ja turvattomuutta. Tämän jälkeen hän esittää itsensä turvallisuuden takaajana, koska hänellä on voimaa lopettaa väkivalta.
Uhkakuvien maalailu lisää turvallisuuden tarvetta
Eräs tapa luoda turvallisuutta puheella on vahvistaa ja ylläpitää uhka- ja viholliskuvia. Vihollisia ja kaaoksen agentteja voidaan nähdä niin valtion ulkopuolella kuin sisäpuolellakin. Diktaattorin legitimiteetti perustellaan sillä, että hän ja hänen voimansa ovat ainoa keino suojella kansaa sitä uhkaavilta vihollisilta.
Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin esitti kapitalistiset ulkovallat uhkana Neuvostoliitolle. Valtion ulkopuolella kapitalistiset ja imperialistiset voimat yrittivät kaikin keinoin tuhota valtion. Valtion pitää siksi aseistautua hampaisiin asti. Militarismista tulee tehdä hyve. Sen avulla voidaan suojella kansakuntaa imperialismilta. Samalla saadaan sopiva väline sisäisen kurin, järjestyksen ja yhtenäisyyden pakottamiseen.
Vastaava teema näkyy jatkuvasti myös Kiinan presidentti Xi Jingpingin puheissa omilleen. Kiinan kommunistipuolue nousi Maon johdolla vuosikymmenen sisällissodan kaaoksesta takaamaan kansakunnan vakauden ja turvallisuuden. Jo Mao väitti, että Kiinan vallankumous ei voi edistyä kotimaassa, jos se ei ole yhtenäinen ulkoisia uhkia vastaan. Vain yhtenäisyys on takeena sille, että Kiinan kansa voittaa ulkopuoliset ja sisäpuoliset uhat. Yhtenäisyyden välttämätön edellytys on tietysti yksi kommunistinen puolue ja sen yksimielinen johto. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että Xin sana on lopulta ainoa laki ja kommunistisen puolueen kritisoiminen on uhka kansalliselle turvallisuudelle.
Jo Vladimir Lenin oli esittänyt bolsevikit ainoana mahdollisena voimana, joka voi taata Venäjän työläisten ja maalaisten turvallisuuden ensin hajoavan keisarivallan ja sitten sisällissodan pyörteissä. Hän oli tietysti omalla toiminnallaan ollut luomassa tätä turvattomuutta ja sisällissotaa. Valtaan päästyään hän kävi sisäisten vihollisten kimppuun ankaralla terrorin kampanjalla, jota Stalin myöhemmin jatkoi.
Diktaattorit keksivät sisäisen uhan
Jotta uhkakuva olisi tehokas, se siis kannattaa ulottaa koskemaan myös valtion omia kansalaisia. Todellinen uhka turvallisuudelle tulee valtion sisältä. Stalinille erilaiset ‘vastavallankumoukselliset’, eli kaikki ne, jotka eivät olleet yhtä mieltä bolsevikkien kanssa, olivat kaikkein vaarallisin vihollinen.
Illuusio turvallisuudesta voidaan tuottaa esimerkiksi niin, että jokin tietty ryhmä valtion sisällä erotetaan omaksi joukokseen, jota sitten syytetään kansakunnan ongelmista. Turvattomuuden syynä ovat tällöin ‘ulkopuoliset’ ja ‘vieraat’. Kun ‘syyllisiä’ sitten rangaistaan, muiden pitäisi sitten tuntea olonsa turvalliseksi. Diktaattori esittää usein itsensä vahvana miehenä tai naisena, joka voi taata kansalaisille turvalliset elinolot siinä missä hänen vihollisensa muka aiheuttavat kaaosta.
Mussolini ei diktaattorikautensa alkupuolella ollut kiinnostunut Adolf Hitlerin tapaan juutalaisten syyttämisestä. Afrikasta haalimissaan siirtomaissa Italia kyllä toteutti Mussolinin johdolla etnisen puhdistuksen kampanjoita. Propaganda esitti paikalliset alempana rotuna. Varsinaisena uhkana valtion turvallisuudelle hän kuitenkin näki niin kommunistit kuin liberaalin demokratian kannattajatkin. Turvallisuuden ja tasapainon nimissä heidän mediansa tuhottiin, johtoväki suljettiin vankilaan ja puolueet kiellettiin.
Turvallisuuspuhe on myös siinä mielessä tehokas tapa manipuloida kuulijoita, että sen avulla erimielisyys valtaideologian kanssa ja vallanpitäjän kritisoiminen voidaan katsoa turvattomuutta lisääviksi tekijöiksi. Tällöin niitä kohtaan voidaan suunnata koviakin otteita. Jos kritisoit diktaattorin valtaa ja sen perusteita, olet uhka kansakunnan turvallisuudelle ja vakaudelle.
Doza väittää, että diktaattorit ovat taitavia manipuloimaan kieltä moninaisin keinoin. Tämä näkyy erityisesti siinä, kuinka propaganda toimii. Se suosii yksinkertaisia tarinoita, selkeitä luokitteluja sekä nojaa tunteita herättäviin kielikuviin ja metaforiin. Erilaiset retoriset keinot ovat välineitä, joita voidaan käyttää myös pahantahtoisiin tarkoituksiin.
Retorinen turvallisuus ja oikea turvallisuus ovat eri asioita
Lopuksi on ehkä hyvä erottaa toisistaan se ‘retorinen turvallisuus’, jota diktaattorit usein luovat, siitä turvallisuudesta, joka syntyy demokratian, toimivien instituutioiden ja oikeusvaltion kautta.
Retorinen turvallisuus tarkoittaa turvallisuudentunteen kontrollointia ja manipulointia. Se ei tarkoita sitä, että esimerkiksi väkivallan määrä todellisuudessa vähenisi, sillä diktaattorit yleensä kiihdyttävät väkivaltaa niin valtion sisällä kuin sen ulkopuolellakin. Paradoksaalisesti retorisen turvallisuuden tehtävänä ei siis ole todellisen turvallisuudentunteen luominen, vaan pelon ilmapiirin synnyttäminen. Ensin herätetään pelko, huoli ja kauhu. Tämä huoli ja kauhu taas aseistetaan ja sen avulla diktaattorin valta (ja väkivalta) oikeutetaan.
Kun siis kuulet puhetta turvallisuudesta, kannattaa aina kysyä, millaiset uhka- ja viholliskuvat ovat todellisia ja miten näihin tulisi todella vastata.
Todellinen turvallisuus on siinä mielessä hankalaa, ettei se aina tunnu turvalliselta ihmisille itselleen. Demokratia on usein erilaisten näkökantojen, ihmisryhmien ja identiteettien kamppailua tiettyjen sääntöjen puitteissa. Tämä lähtökohta ei välttämättä pidä yllä kokemusta turvallisuudesta ja yhtenäisyydestä. Demokraattisissa valtioissa itse kunkin pitää sietää erilaisia mielipiteitä ja elämäntapoja. Instituutiot ovat inhimillisiä ja tekevät virheitä. Politiikka saattaa usein olla repivää, sattumanvaraista.
Tämä demokraattisen ja moniarvoisen yhteiskunnan perustila jättää oven auki niille, jotka pyrkivät vallankahvaan (ja pitämään siitä kiinni) luomalla retorista turvallisuutta todellisen turvallisuuden sijaan. Kun politiikka ja kansalaiset eriytyvät toisistaan tarpeeksi, diktaattorille syntyy tilaa.
Näistä syistä olisi tärkeää, että turvallisuutta luotaisiin aktiivisesti edesauttamalla vuorovaikutusta poliitikkojen ja kansalaisten välillä. Mitä enemmän ihmiset pystyvät vaikuttamaan omiin asioihinsa ja osallistumaan päätöksentekoon, sitä enemmän he voivat luottaa yhteisen päätöksenteon voimaan. Tällöin ei synny suurta tarvetta ulkoistaa päätöksiä ja politiikkaa jollekin yhdelle puolueelle ja sen voimamiehelle.