Tässä tekstissä puhun konflikteista. Niillä tarkoitan mitä tahansa ihmisten, organisaatioiden tai valtioiden välistä kiistatilannetta aina baaritappelusta ja oikeusriidasta kauppasaartoon ja veriseen sotaan.
Tyypillisesti kiistan tai konfliktin osapuolilla on tarve saada ulkoinen vahvistus omalle viestilleen. Sen takia esimerkiksi avioeroprosessia läpikäyvä ihminen kertoo ystävilleen, kuinka kamalaa on ollut. On luonnollista, että henkilö kuvailee silloin asiat omasta näkökulmastaan, ja ystävien tehtävänä on puolustaa läheistään. Onpa hirveää, miten sä oot jaksanut?
Tämä sama mekaniikka näkyy myös julkisuudessa: osapuolet pyrkivät saamaan mukaan myös täysin ulkopuoliset ihmiset ja toimijat. Kun nämä on saatu sitoutumaan konfliktiin tunteen tasolla, sitä näkökulmaa ei hevillä enää muuteta.
Me kaikki haluamme olla lojaaleja ja osoittaa johdonmukaisuutta kannanotoissamme. Olemme aina hyvyyden puolella pahuutta vastaan.
Niinpä meille kerrotaan mediassa erilaisia narratiiveja ja näkemyksiä julkkisten avioeroista, hallituksen päätöksistä, laittomista irtisanomisista ja maailmalla käytävistä sodista. Tavoitteena on saada meidät sitoutumaan tunteen tasolla jompaankumpaan osapuoleen. Se sitoutuminen on vahvempaa kuin järjen tason analyysi.
Jokainen ottakoon sen kannan minkä haluaa, mutta yksi asia kannattaa muistaa: tarkkaile aina sitä, kenen viestejä vastaanotat. Esimerkiksi työsuhteeseen liittyvässä kiistassa työntekijä saa sanoa mediassa ja somessa mitä haluaa, mutta työnantajaa sitoo vaitiolovelvoite. Niinpä mediassa kuulee aina vain kärsineen työntekijän tarinan, ei koskaan koko totuutta. Tähän ei ehkä kannata mennä tunteella mukaan.
Toki silloin voi valita puolensa, jos asiaan liittyy jo valmiiksi omakohtainen vahva tunneside. Useimmat meistä valitsevat oman sukulaisensa puolen avioerotilanteessa. Gazan konfliktissa usein juutalaistaustainen henkilö tukee Israelia ja arabitaustainen Hamasia. Minä taas valitsen Ukrainan puolen sodassa, koska Suomessa me tiedämme, millaista on olla Venäjän naapurina ja sen aggression kohteena. Ukraina voi olla vieras ystävä, mutta Venäjä on tuttu vihollinen.
Sen sijaan jos kyseessä on täysin itseen liittymätön kiista, kannattaa pistää jäitä hattuun. Muuten menemme mukaan vain toisen osapuolen narratiiviin ja unohdamme kysyä, mitä me emme tiedä ja mikä asia jäi kuulematta. Valitsinko kantani puolueettomasti ja tietoa keräten vai tunteella ja tehokkaampaa narratiivia uskoen?
Ulkopuolisena pysyminen on arvokas asia, sillä kaikkeen ei kannata rynnätä tunteella mukaan. Ei pidä tehdä itsestään asianosaista, ellei sitä aidosti ole.