(Varoitus: tämä teksti sisältää yleistyksiä ja stereotypioita.)
Suomalaiset ovat hulluja.
Tämä oli yksi roomalaisen arkkitehtiystäväni Maurizion johtopäätöksistä hänen vietettyään Suomessa 10 päivää. Suomalaiset ovat hulluja: pakkomielteisiä, fanaattisia, perfektionistisia… puuttuu kultainen keskitie. Kaikki liioittelevat sitä mihin ryhtyvät!
Mauriziota huvitti suuresti kirkko, jossa laulun sanat heijastettiin videotykillä valkokankaalle, niin että alttarilla, jossain Kristuksen ja apostolien välimaissa vilkkui hetken sana “Panasonic”.
“Eikö edes kirkossa saa muistaa väärin laulun sanoja? Teidän suomalaisten on opittava erehtymään, tekemään virheitä. Me italialaiset rakastamme erehtymistä!”
Kauhuissaan Maurizio tuli ulos Oulun taidemuseon vessasta: “Säikähdin ja pomppasin askelen taaksepäin, kun pisuaari alkoi pohista jo ennen kuin olin saanut sepalustani auki. Allas siis oivaltaa: ’Tuo herra aikoo pissata’, ja puhdistaa itsensä jo ennen kuin tarpeet on tehty – tehokasta!”
“En ole tavannut Suomessa vielä yhtään normaalia ihmistä – tai ehkä yhden”, Maurizio saattoi sanoa.
“Mikä sitten on normaalia?” kysyin. “Normaalia on käydä illalla muutaman ystävän kanssa ulkona ja sitten juoda aamulla verkkainen cappuccino – ei pestä itseään yömyöhään antiikkisilla kipoilla nokisessa saunassa lumen keskellä ja aamulla kiitää iPad kainalossa silmät kiiluen palaveriin, jossa kehitellään pähkähullua teknologiaa. Ääripäiden kansa!”
Normaalia, krhm. Eikö Maurizio tajunnut, että kyse on kulttuurien eroista, joita ei voi kutsua normaalisuudeksi? Varmasti tajusi. Maurizio ei ole rasisti, ei myöskään typerä, eikä hänen tarkoituksenaan ollut loukata sen enempää minua kuin muitakaan suomalaisia.
Kyse oli retorisesta keinosta: humoristisesta kärjistyksestä, joita Maurizio rakastaa viljellä. Kun Uuden-Seelannin liikenneministeri Brownlee maaliskuussa sanoi muutaman sanan suomalaisista, seurasi kauhea älämölö. Mikä moukka, mikä juntti! Se on haukkunut meitä!
Katselin n. 5 minuutin puheen Youtubesta, ja tulin surulliseksi. En Brownleen sivistymättömyydestä, vaan suomalaisen median sivistymättömyydestä. Miten tällaisesta puheesta oli saatu aikaan niin vääristelevä uutisointi?
Välittömästi saattoi huomata, että Brownlee ei ollut tosissaan, hänen puheensa oli hauska, älykäs, nokkela – sekin oli humoristinen ja liioitteleva tyylilajiltaan. Koko puhe oli lausuttu kieli poskessa, niin kuin sanotaan.
Luulen, että Brownlee oli vilpittömän hämmästynyt tajutessaan, millaisen reaktion hänen leikittelevä puheensa herätti toisella puolen maapalloa. Suomalaisten kunniaksi on sanottava, että Brownleen puhe ei tavallisia suomalaisia sen enempää hetkauttanut, siitä huolimatta että heitä lietsottiin päiväkausia kymmenen median voimin.
Ehkä suomalaisilta toimittajilta puuttuu retorista lukutaitoa. Ehkä tässä voisi kritisoida suomalaista kulttuuria: olemme hiukan yksitotisia viestijöitä, yksinkertaisia ja yksioikoisia niin puhujina kuin puheen tulkitsijoina. Meiltä puuttuu se vuosisatainen rikas retoriikan perinne, jonka jakavat niin roomalainen Maurizio kuin angloamerikkalainen Brownlee.
Olisi ollut täysi harha-askel alkaa sättiä Mauriziota hänen stereotyyppisestä ajattelustaan – parempi oli herkutellen nauttia hänen pulppuilevista, liioittelevista havainnoistaan.
Kyllä hän osasi myös antaa tunnustusta: “Täällä kaikki suunnittelevat, ideoivat, katsovat tulevaisuuteen, ovat optimisteja – valtava määrä nuoria yritteliäitä ihmisiä. Italia on antanut periksi. Ehkä aivot, kuten elintarvikkeet, säilyvät paremmin kylmässä…”
Sekä Brownlee että Maurizio tulevat kulttuureista, joissa puhujalla ja kuulijalla on käytössään suunnaton kirjo erilaisia sanomisen rekistereitä. Kaikkea ei tarvitse ottaa vakavasti. Kaikesta ei tarvitse pahentua. Retoriikka on pitkälti Maurizion maanmiesten lahja maailmalle.
Roomalaisilla oli joskus – kaikeksi onneksi – jopa pakkomielteeksi kasvanut kiihko retoriikkaan ja sen tutkimiseen. Vai mitä on sanottava Quintilianuksesta, joka aikana ennen pisuaareja ja iPadeja antiikkisilla kirjoitusvälineillä puursi aikaan järkälemäisen, yksityiskohtiin pureutuvan, ehkä 800-sivuisen opuksen siitä, miten retoriikkaa on opetettava nuorille juristinaluille?
Liioittelua. Perfektionismia.
Hulluja nuo roomalaiset!