Väittelyssä on noloa heittää kehään ad hominem -argumentti:

Sinun neuvosi työn organisoinnista ovat aivan turhia, koska olet työtön.

Ilman muuta keksit väitteitä tätä lakiehdotusta vastaan – sinähän olet demari.

Himasen tutkimukset ovat turhia, koska hän käveli melkein alasti kännissä kadulla.

Mikään noista perusteluista ei tietenkään selviä läpi tarkemmasta syynistä.

Yhtä noloa on kuitenkin kumota oleellinen väite sillä syytöksellä, että “tuo oli pelkkä ad hominem -argumentti”:

Älä lankea ad hominemiin. Ei tässä konsultin valinnassa saa ratkaista se, miten konsultti on pukeutunut.

Nyt ratsastat ad hominemilla. Toimitusjohtaja on oikeassa, vaikka hän on humalassa.

Se oli turhaa ad hominemin käyttöä. Kyllä talousjohtajaa pitää uskoa, vaikka juuri tuli ilmi hänen vankilatuomionsa kavalluksesta.

Ihminen nimittäin tulee aina argumenttinsa mukana. On absurdia kuvitella, että argumentaatioissa olisi mukana vain kylmä järki eikä yhtään tunnetta. Me ihmiset puntaroimme väitettä sekä sen totuusarvon perusteella että sen esittäjän uskottavuuden perusteella. Kun uskottavuus horjuu, horjuu myös väite.

Oleellista on havaita, mikä ad hominem -väite on validi. On turha leimata vastustajan mielipidettä huonoksi vain sillä perusteella, että hän on väärän puolueen listoilla tai edustaa väärää ihmisryhmää. Sen sijaan hänen merkittävät tekemisensä ja tekemättä jättämisensä saattavat hyvinkin olla järkevä argumentti.

Ihminen, joka kykenee muka näkemään kaikkien ad hominem -argumenttien yli ja pohtii vain ihmisten esittämiä väitteitä, toimii näin:

Tuo humaltunut baariruusu solvasi minua kadulla paskapääksi. En välitä hänen alkoholismistaan, vaan puntaroin nyt hänen argumenttiaan ja mietin, voisiko se olla totta.