Olemme oppineet aikaa sitten edesmenneen nousukauden aikana varsinaisiksi mahdollisuusmaanikoiksi. Digimaailma on räjäyttänyt mahdollisuustulvan. Yritämme räpiköidä viestivirrassa kuin hukkuvat, tartumme mihin tahansa hetkeksi, kunnes ote irtoaa ja kellumme virran mukana taas jonnekin.

Olemme fomoja (fear of missing out), jotka ilmoittautuvat liian moneen tilaisuuteen, klikkaavat kiinnostuneisuutensa kovin moneen teemaan ja tapahtumaan.

Hetken kuluttua mieli on muuttunut, äskeinen huomion kohde unohtunut tai yksinkertaisesti aika ja energia ”yllättäen” vähissä, ja kiinnostus lopahtaa.

Tutkimusten mukaan ihmisten pitkäjänteisyys ja luontainen kyky keskittyä on suorastaan romahtanut viime vuosina, kun alati uusia mahdollisuuksia tulvii sähköisiä kanavia pitkin syliimme ja niskaamme ympäri vuorokauden.

Miten tämä vaikuttaa sanomaan, jota haluamme itse kertoa niin, että toiset kuuntelevat, lukevat, muistavat, ehkä peräti tarttuvat mahdollisuuteen?

Aloitus on tärkein edelleen. Huomion herättäminen on kiinni parista sekunnista. Ennen opetettiin kertomaan aluksi, mitä tulee kertomaan. Kun se ei enää toiminut, ryhdyttiin liioittelemaan. Luvattiin liikoja, eikä itse sanoma pystynyt enää aloituksen lupausta lunastamaan: ”Vuoden paras sisältö!”. Huomion saaminen ei kuitenkaan riitä, on tarjottava, mitä lupaa.

Nykyisin onkin tehokkaampaa herättää aloituksella tai otsikolla vain uteliaisuus, ei kertoa heti sanoman sisältämästä mahdollisuudesta. Tätä käyttävät tehokkaimmin viraalivideot: ”En ollut uskoa silmiäni, kun näin, mitä tämä viisivuotias teki!”

Asiallisempi huomion herättäjä voi olla vaikkapa ”huippupuhujien varjeltu salaisuus”.

Jos aloitus toimii hyvin, pääset onneksi nykyisin helpommalla kuin ennen: fomoilijat eivät jaksa keskittyä pitkään sisältöön. Voit rauhassa kertoa vain yhden seikan sanomassasi, kun ennen kaivattiin viiden kohdan luetteloa. Ja voit kirjoittaa yksinkertaisesti. Lyhyitä lauseita, lyhyitä kappaleita.

Lyhyestä virsi kaunis pitää tänään paikkansa ehkä paremmin kuin koskaan.