Vuoden 2026 aikana tekoälyinvestointien määrän arvioidaan nousevan biljoonien eurojen tasolle. Puhutaan siis jo sadoista euroista jokaista maailman ihmistä kohti. Investointibuumia ruokkii visio yleistekoälystä, ihmisen kaltaisesta monialaisesta älystä, ja supertekoälystä, siis ihmisen kyvyt ylittävästä tekoälystä.
Niillä aloilla, joilla tieto on pääosin digitoituna, tekoäly pystyy jo tällä hetkellä yksittäistä ihmistä tehokkaammin rakentamaan synteesejä olemassa olevasta tiedosta. Ylivoimainen osa inhimillisestä tiedosta ei kuitenkaan ole digitoituna – vielä – eikä siten ole tekoälyalgoritmien käytettävissä.
Sijoittajilta kerätään siten rahaa visioilla, ei olemassa olevilla ratkaisuilla, ja retoriikalla, jota voi pitää harhauttavana. Tekoälyinvestoinnit myös keskittävät pääomia ja siten valtaa ennennäkemättömällä tavalla tekno-oligarkkien käyttöön. On siis syytä arvioida kriittisesti, millaisen puheen perusteella investointeja tehdään ja millaista ajattelua taustalla on.
Yksi tekoälyretoriikan piirre on käyttää ihmisen mieleen viittaavia termejä – ajattelua, hallusinointia, päättelyä, tietoisuutta, jopa arvoja – kuvaamaan tekoälyn toimintaa. Yleisten kielimallien käyttö tekstikäyttöliittymällä luokin helposti tunteen siitä, että kommunikoi älyllisen olennon kanssa.
Filosofi ja kognitiotieteilijä Daniel Dennettin mukaan meillä on sosiaalisessa vuorovaikutuksessa taipumus olettaa, että viestimme olennon kanssa, jolla on suunnilleen samanlainen mieli kuin itsellämme; siis mieli, jonka toiminta perustuu uskomuksiin ja haluihin. Luonnollista kieltä käyttävän tekoälyn kohdalla syntyy helposti samanlainen illuusio, vaikka kyse on tietokoneohjelmasta, joka tuottaa tekstiä sen mukaan, miten kirjainjonot tilastollisesti esiintyvät tekstimateriaalissa, jolla malli on koulutettu.
Ihmisen ajattelu ei ole merkkijonojen käsittelyä, vaikka varhaiset kognitiotieteilijät ja analyyttiset filosofit näin ajattelua mallinsivatkin. Ajattelun tehtävä on ratkoa omaan elämäämme liittyviä ongelmia ja tehdä siihen liittyviä päätöksiä omista subjektiivisesta näkökulmastamme. Ajatteluun siis liittyvät meillä aina henkilökohtaiset merkitykset: hienovaraiset tunnevaraukset, jotka ohjaavat ajattelua. Ilman näitä tunnevarauksia ajattelu loppuu.
Ihminen on jopa valmis kokemaan fyysistä kipua, jos pystyy välttämään itselleen täysin merkityksettömiä, mutta kognitiivisesti kuormittavia ajattelutehtäviä. Aivot pyrkivät toisin sanoen välttämään resurssien tuhlaamista, mikä usein näkyy siinä, että voimakkaasti ajattelua vaativat tehtävät vaativat ponnistelua. Tekoäly raksuttaa palveluksessamme niin pitkään kuin olemme valmiit siitä maksamaan ja tekemään tehtävää, joka on tekoälyn itsensä kannalta merkityksetön. Ja tekoälylle kaikki tehtävät ovat merkityksettömiä.
Ihmisen mieleen viittaavat antropomorfiset käsitteet ovat retorinen keino, jolla tekoälymallit myydään meille lähes ihmismielen kaltaisina. Tekoäly ei kuitenkaan ajattele eikä se myöskään hallusinoi, koska tekoälyssä ei myöskään ole mitään tietoista subjektia, joka kokisi hallusinaatiot.
Tietoisuuttakaan tekoälylle tuskin on heti tulossa: nykykäsityksen mukaan tietoisuuden pohja on biologinen eikä sitä voi erottaa syvistä aivoalueista, jotka vastaavat lajinsäilymisen kannalta keskeisistä toiminnoista. Tämä ilmenee meille tunteina. Kielellisen ajattelun kaltaiset ilmiöt ovat lajinkehityksellisesti hyvin myöhäisiä lisäyksiä tietoisuuden perusrakenteeseen ja ainoastaan sen pintarakennetta, eivät keskeinen sisältö kielimallien tapaan.
Ihmisen äly perustuu tietoon maailmasta. Tekoäly on pääosin koulutettu ihmisen tuottamalla ja verkkoon lataamalla aineistolla. Tekoälyn tieto on siis tietoa ihmisen tuottamista artefakteista, siis yleensä tekstistä, kuvista ja videoista; se ei ole tietoa todellisesta maailmasta. Tekoälyn luovuus on siten pelkkiä pastisseja, jotka toistavat ihmisen tuotoksia. Ihmisen luovuus taas nousee maailmassa olemisesta ja kuvauksista siitä, millaista on ihmisenä oleminen. Sitä mukaa kun tekoälyn tuottama informaatio verkossa lisääntyy ja ihmisten tuottama vähenee, tekoälyn kyky luoda synteesiä todellisen maailman ilmiöistä tulee heikkenemään.
Osin naiivi ajatus tekoälyn kyvyistä syntyy siitä, että arkipsykologiassa ajattelemme ihmismielen sijaitsevan aivoissa ja aivojen rakentavan mallin maailmasta, jota mieli sitten työstää; vähän niin kuin tekoäly.
Todellisuudessa ihmismieli on aivojen ja ympäristön vuorovaikutusta. Ihmisen näköjärjestelmä ei esimerkiksi luo aivoihin kuvaa, jota aivot sitten prosessoivat eteenpäin, vaan aivot luovat ennusteita siitä, mitä tietoa silmään tulee ihmisen toiminnan (kuten silmänliikkeiden tai päänliikuttelun) seurauksena ja testaavat tarvittaessa tätä tietoa toiminnan avulla. Näkötieto ihmisaivoissa ei ole samanlaista tietoa kuin valokuvassa, vaan tietoa toiminnan ja aisti-informaation yhteyksistä.
Ihminen on toimija, subjekti: teoillamme on seurauksia, ja tieto siitä on keskeinen osa älyllistä toimintaamme. Tekoäly on ihmisen toiminnan tuotos, objekti, joka ei mieti toimintansa seurauksia olemassaoloonsa.
Tekoälyn saatavilla oleva tietomäärä on lopulta melko pieni verrattuna siihen tietoon, mikä ihmisten kehoihin on varastoitunut. Inhimillinen tieto on suurimmalta osin tietoa oman toiminnan ja sen seurauksien yhteyksistä; puhutaan proseduraalisesta tiedosta. Tällainen tieto syntyy maailmassa toimimalla siten, että hermosolujen synapseissa tapahtuu jatkuvia muutoksia.
Tekoälyn käyttämä keinotekoinen hermoverkko koulutetaan kerralla, eivätkä tekoälyn ohjaamat agentit muuta alkuperäistä hermoverkkoa, ainakaan vielä. Ihmisen tai minkä tahansa eläimen kohdalla toiminta kuitenkin muuttaa hermoverkkoa jatkuvasti synnyttäen tietoa siitä, millaisia seurauksia omasta toiminnasta on.
Työelämässä tuskin kukaan uskoo, että pelkkä teoreettinen tieto riittää työelämässä toimimiseen. Jostain syystä ihmiset tuntuvat nielevän ajatuksen, että pelkällä teoreettisella tiedolla koulutettu yleistekoäly voisi jo muutaman vuoden päästä hoitaa minkä tahansa työtehtävän.
Ihmisen äly on myös älykkyyttä, joka koskee ihmisenä olemista: Sosiaalista älykkyyttä ja kykyä käsitellä tunteita. Olennaista näissä on tunteiden tarttumisen, toisen asemaan asettumisen sekä myötätunnon ja välittämisen kaltaiset ilmiöt. Kaikki tieto, jota käsittelemme, on jollain tavalla yhteydessä olemassaoloomme tunteiden kautta. Tietokone ei välitä hittoakaan, kuten filosofi John Haugeland totesi jo 1970-luvulla: tekoäly tuskin kärsii tuottaessaan materiaalia lasten hyväksikäytöstä, aineistoa ihmisten huijaamiseksi tai valitessaan pommi-iskun kohteeksi koulun.
Tekoälyretoriikka, erityisesti supertekoälyyn liittyvä, vetoaa osin myös ilmiöön, jota on kutsuttu teknofetisismiksi. Teknofetisismissä teknologiaa idealisoidaan ja siihen liitetään mystisiä voimia, jotka kohottavat ihmisen korkeammalle tasolle. Teknofetisismin keskeinen piirre tuntuu olevan teknologian kehitys teknologian itsensä vuoksi eikä sen vuoksi, että teknologia voisi konkreettisesti ratkaista viheliäisiä inhimillisiä ongelmia. Olennaista on halu saada teknologiaan liittyvä valta ja voima käyttöön ja ehkä myös halu elää konkreettisesti science fiction -elokuvien eskapistinen todellisuus.
Teknofetisismiin voi myös johtaa ajatus ihmisestä riippumattomasta, puhtaasta rationaalisuudesta maailmassa, jossa ihmisten yksilöllisen intressit ovat aina ristiriidassa. Tekoäly mahdollistaa ajatuskokeen maailmasta, jossa rationaalisuutta häiritsevät tunteet ja ihmisten väliset konfliktit ovat poistuneet supertekoälyn avulla.
Rationaalisuus on kuitenkin aina sidoksissa omaan olemassaoloomme: Päätöksentekotutkijat puhuvat ekologisesta rationaalisuudesta, siis rationaalisuudesta suhteessa siihen, mitä olemme ja missä ympäristössä elämme.
Teknofetisismin on nähty olevan yksi teknofasismin piirre: fasismiinhan liittyy viehtymys voimaan, sekä kaikenlaista heikkoutta kohtaan tunnettu vastenmielisyys. Tekoälypuheessa vihollinen on usein sääntely, joka liittyy ihmisiä itseään koskevaan informaatioon (henkilötietoihin) tai ihmisten tuottamaan materiaaliin (tekijänoikeuksiin), koska tekoälyn voima ja valta nousevat tästä tiedosta. Piilaakson tekno-oligarkkien viehtymys fasismiin ei siten nouse tyhjästä, vaan pohjautuu siihen, että kansalaisoikeudet ovat ristiriidassa tekoälymallien kehittämisen kanssa.
Tekoälyn kehitys tulee jatkumaan, mutta jatkossa olisi hyvä kiinnittää kriittisesti huomiota niihin mielikuviin, kertomuksiin ja käsitteisiin, joilla tekoälytarinaa meille myydään. Tekoäly nähdään teknofetisistisesti voimana, joka tulee teoistamme riippumatta ja sen kanssa kannattaa joko liittoutua tai hävitä kokonaan. Tarinan kritisoijan rooliksi jää joutuminen kehityksen jalkoihin. Samalla kuitenkin luovutamme vallan päättää itseämme koskevasta tulevaisuudesta niille, jotka hallitsevat teknologioita.