Käytämme paljon aikaa sen miettimiseen, kuinka meidän pitäisi asettaa sanamme, että viestimme vaikuttaisi joltakin. Vakuuttavalta, ystävälliseltä, rakentavalta tai kohteliaalta. Mutta entä jos ajatuksemme näkyvät naamastamme sanavalinnoistamme huolimatta?

Istumme mieheni kanssa työhuoneessa vierekkäisten pöytien ääressä. Eräänä aamupäivänä olin melko äimänä juuri saamastani viestistä ja halusin jakaa sen hänen kanssaan. Käännyin hänen puoleensa ja vedin merkitsevästi henkeä sisään, kuten keskustelun alussa monesti tulee tehtyä.

Samalla sekunnilla myös mies kääntyi puoleeni ja tulkitsin kellonajasta, että hän lienee lounasasioilla liikenteessä. Vaihdoin siksi asiaani lennossa ja kysyin: “Mennäänkö jo syömään?” Hän katsoi minua hassusti ja sanoi: “Joo, mennään vaan – mutta sun kasvoista näkee, että se ei ollut se, mitä sä olit sanomassa.”

Siis että mitä mun kasvoista näkee?

Tunnustan, että hämmennyin. Ihan todella hämmennyin. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että minun kasvoistani näkee asioita. Jopa sillä tarkkuudella, että mieheni pystyi empimättä toteamaan, että olin vaihtanut aihetta lennossa. Siitäkin huolimatta, että koin olleeni erittäin vikkelä ja sukkela reaktiossani.

Jos kasvoistani voi lukea tällaisen asian, mitä kaikkea muuta kasvoni lörpöttelevät tietämättäni? Kyselin asiaa ja ilmeisesti ne lörpöttelevät paljonkin.

Reaktiot ja tunteet, joita en päästä ääneen asti, välähtävät kasvoillani nanosekunnin, kun prosessoin niitä. Stressin tuoma kireys kuuluu ja näkyy minusta, vaikka yritän olla lempeä ja ystävällinen. Jos epäilen itseäni, se vuotaa läpi, vaikka kuinka viilaisin presentaation ja tärkkäisin kaulukset.

Koska katsomme itseämme peilistä lähinnä rajatuissa tilanteissa ja usein hammasharja suussa, emme millään tunne ilmeidemme koko kirjoa. Kasvojemme ilmeikkyys ja ilmaisuvoima on meille itsellemme mysteeri. Lisäksi alitajuiset mikroilmeet tapahtuvat niin automaattisesti, että vain harva osaa puuttua niihin tai kontrolloida niitä.

Sen kuulee äänestä, että toinen on pahoillaan

Kysyin eräässä koulutuksessa osallistujilta, että jos he ovat asiakkaana ja tapahtuu joku kriisi tai vahinko, niin mistä he tietävät, että asiakaspalvelija on asiasta aidosti pahoillaan. Ryhmästä toiseen vastauksissa toistuivat toteamukset: “sen kuulee äänestä” ja “sen vaan jotenkin tietää”.

Alitajuinen analyysikoneistomme eli Daniel Kahnemanin sanoin systeemi ykkönen on erittäin taitava tulkitsemaan sellaisia asioita, joihin rationaalinen, ajatteleva mielemme ei yletä. Välähdyksenomaiset mikroilmeet, äänensävyjen hienojakoiset nyanssit ja taukojen pituudet, joita emme osaa selittää, kertovat meille omaa viestiään.

Vaikka valitsisimme ja asettelisimme sanamme miten tarkasti, jos emme ole itse linjassa viestimme kanssa, on todennäköisyys viestinnän onnistumiseen merkittävästi pienempi. Lisäksi intuitiomme toimii meitä vastaan myös sanavalintoja tehdessämme, jos yritämme sanoa jotain muuta kuin sen, mitä aidosti tunnemme ja ajattelemme.

Siksi ensimmäinen kysymys ei ehkä olekaan se, että kuinka saan sanottua tämän ystävällisesti. Vaan se, että haluanko oikeasti olla tälle ihmiselle ystävällinen. Sillä kasvoni saattavat mennä lörpöttelemään totuuden minulta lupaa kysymättä.

Ilmoittaudu Retoriikan kesäkouluun