Päätöksiä tekevät ihmiset ovat harvoin kaikki yhtä mieltä yhtään mistään. Mikäli joku kanta kuulostaa yksimieliseltä, takana voi olla mielipiteiden vaientaminen tai ryhmäajattelu. Jos kritiikkiä ei automaattisesti löydy, sitä kannattaa etsiä.
Yhdysvaltojen vedettyä joukkonsa Afghanistanista talibanit ottivat maan haltuunsa silmänräpäyksessä. Ne vähäiset edistysaskeleet, joita maassa oltiin ehditty ottaa, peruutettiin melkeinpä yhdessä yössä. Lukemattomat ihmiset joutuivat maassa henkipaton asemaan. Terroristiorganisaation käsiin jätettiin saman verran sotakalustoa kuin mitä on vaikkapa Kanadalla. Yhdysvaltain liittolaiset katselivat hölmistyneinä ja huolestuneina vierestä, kun mahtivaltio kompasteli maiharinnaruihinsa kuin iltalomilta palaava alokas.
Sitten seurasi selitysten aika. Presidentti Biden puolusteli strategista liikettään seuraavalla lauseella:
“The decision to end the military airlift operations at Kabul airport was based on the unanimous recommendation of my civilian and military advisors — the Secretary of State, the Secretary of Defense, the Chairman of the Joint Chiefs of Staff and all the service chiefs, and the commanders in the field.”
Mitä tämä viesti oikein pitää sisällään? Aikaisemmin Biden on korostanut useissa puheissaan, kuinka hän kantaa viime kädessä aina vastuun: ”Buck stops with me.” Eli hän ei tule syyttämään virheistään ketään muuta kuin itseään. Hyvä näin.
Nyt Bidenin viesti kuitenkin oli, että hän ei ole yksin tämän kyseisen liikkeen takana, vaan se perustuu ylempien sotilasjohtajien ”yksimieliseen suositukseen”. Kuulostaa hyvältä, eikö totta?
No, itse asiassa ei.
Jokainen, joka on viettänyt vähänkään aikaa ihmisten parissa, ja ehkä vieläpä sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat joskus tehneet päätöksiä, on saattanut panna merkille, että ihmiset eivät juuri koskaan ole yhtä mieltä juuri mistään.
Yksimielisyys syntyy vaientamisesta ja ryhmäajattelusta
Jos joku nyt väittää, että iso joukko maailman suurimman armeijan ylimpiä johtajia olivat kaikki tismalleen samaa mieltä merkittävimmästä sotilaallisesta operaatiosta miesmuistiin, normaalilla ihmistuntemuksella varustettu yksilö voi hyvin arvella, että jossain on nyt hieman klappia.
Tietenkin on mahdollista, että Biden puhuu lööperiä. Tämä ei olisi ensimmäinen eikä viimeinen kertaa suuren valtion presidentiltä. Mutta on vaikeaa kuvitella mitä Biden voittaisi laskettelemalla luikuria näin ilmeisessä asiassa.
Todennäköisempää on, että Biden esikuntineen on joutunut ryhmäajattelun (group think) valtaan. Tämäkään ei ole ensimmäinen kerta Yhdysvaltojen lähihistoriassa. Ryhmäajattelua kuvaavassa kirjallisuudessa keskeisenä esimerkkinä mainitaan aina Sikojenlahden (epäonnistunut) maihinnousu. Kun operaatio oli töpeksitty, oli selittelyjen aika. Kuten tänään, myös tuolloinkin vedottiin siihen, että päätös oli yksimielinen.
Jos näin keskeisessä jutussa koko joukko on yksimielinen, se kertoo varmasti ainakin yhden asian. Joku ei ole uskaltanut avata suutaan, tai jos joku on avannut suunsa, hänet on vaiennettu. Sitten ollaan vain uskoteltu, että kaikki ovat samaa mieltä ja suuri suksee odottaa meitä. Juuri näin tapahtuikin Sikojenlahden maihinnousun suunnittelussa.
Jos kritiikkiä ei ole, tuota sitä
Monissa päätöksentekoprosesseissa käytetään erilaisia mekanismeja, joilla nimenomaan estetään yksimieliset päätökset. Tunnetuimpia näistä on Israelin armeijan ”kymmenennen miehen sääntö”, jonka mukaan jos kymmenen komentajaa on samaa mieltä, yhden tehtävä on asettua vastahankaan. Näin järjestelmä luonnollisesti synnyttää kritiikin juuri silloin, kun sitä ei ajatella tarvittavan laisinkaan.
Me tuskin aivan lähitulevaisuudessa saamme tietää, mitä Valkoisen talon tilannehuoneessa noina päivinä todella tapahtui, vaikka yhä useampi amerikkalainen sotilaskomentaja on jo alkanut availla sanaista arkkuaan siitä, kuka oli sanonut kenelle ja mitä.
Hyvältä vaikuttavaan yksimielisyyteen vetoaminen voi olla kohtalokasta, ja vastenmielisessä erimielisyydessä voi piillä yllättävä siunaus.