Olipa kerran eräässä kaukaisessa maassa britti, jenkki ja suomalainen, jotka työskentelivät samassa projektissa ja päätyivät pitämään keskenään palaveria.
Britti aloitti kokouksen kommentoimalla säätilaa, valittamalla järkyttävästä liikenteestä sekä heittämällä läppää omasta huonosta varustautumisestaan. Jenkki puolestaan ilmoitti kättelyssä olevansa suunnattoman innostunut projektista ja odottavansa kiihkeästi pääsevänsä työskentelemään upeiden ja lahjakkaiden suomalaisen ja britin kanssa. Hän oli jo kauan ihaillut molempien aikaansaannoksia ja toivonut pääsevänsä tapaamaan heidät. Jenkki oli vakuuttunut, että kolmikosta tulisi keskenään parhaita kavereita ja projektista jymymenestys.
Suomalainen naurahti hiljaa britin vitseille, tunsi olonsa epämääräisen vaivautuneeksi jenkin hehkutuksesta ja ehdotti sitten epävarmalla äänellä, josko voitaisiin mennä asiaan. Britti ja jenkki katsovat suomalaista paheksuen, mutta aukaisivat läppärinsä ja ryhtyivät puuhaan.
Jenkki selitti hienolla bisnesjargonilla ummet ja lammet projektin taustoista sekä kehui samalla aikaisempia saavutuksiaan. Britti esitti väliin älykkäitä huomioita, vitsaili yhteisistä kollegoista ja huolehti siitä, että hierarkian portaita käveltäisiin oikeassa järjestyksessä ja että johtoporras saisi tilaisuuden hyväksyä kaiken projektimateriaalin. Britin ja jenkin välillä vallitsi vilkas keskustelu, johon suomalaisen oli vaikea saada suunvuoroa.
Suomalainen teki aluksi muistiinpanoja ja myötäili, kunnes keskeytti britin ja jenkin väärässä kohdassa ehdottaakseen, että mitäpä jos vedettäisiin mutkat suoriksi. Britti ja jenkki katsoivat häntä hämmästyneenä ja aloittivat pitkän selonteon siitä miksi asiaa ei voitaisi tehdä suomalaisen ehdottomalla tavalla. Britin pääasiallinen perustelu oli, että näin ei oltu tehty ennenkään.
Keskusteluun otettiin puhelimitse mukaan useita muita jäseniä ja suomalainen tunsi olevansa alakynnessä. Hän tiesi olevansa oikeassa, mutta oli häviöllä koska ei osannut esittää asia yhtä monimutkaisesti ja lipevästi kuin jenkki tai korrektisti ja hauskasti kuin britti. Hän sanoi suoraan, kuinka asia hänen mielestään oli, ja sai osakseen hämmentynyttä naurua.
Pitkällisen keskustelun jälkeen päästiin kuitenkin lopputulokseen, että suomalaisen ehdotus oli paras ratkaisu tilanteeseen. Tässä vaiheessa jenkki oli jo alkanut uskoa itse keksineensä idean ja myöhemmin hän ottikin siitä kunnian. Suomalainen ei jaksanut välittää, hänelle oli pääasia että homma saatiin pakettiin ja päästiin jatkamaan eteenpäin. Palaverin jälkeen britti läksi pubiin, amerikkalainen ajoi katumaasturillaan ostoskeskukseen shoppailemaan ja suomalainen kritisoi loppuillan mielessään omia tekemisiään, sanomisiaan sekä eritoten sanomatta jättämisiään.
Olen itse tuo suomalainen. Vaikka yllä oleva esimerkki on karrikoitu, on sillä voimakas todellisuuspohja. En ole kovin hyvä puhuja ja menisin kaikkein mieluiten aina suoraan asiaan. Tämän ansiosta tunnen päivittäin olevani altavastaajan asemassa sulavakielisiin angloamerikkalaisiin verrattuna, vaikken substanssiosaamistani kyseenalaistakaan.
Omana kouluaikanani ei esiintymistaitoa juuri opetettu. Toivon totisesti että Pisa-tuloksissa loistavien nykyhetken koululaisten tilanne on toinen. Tämän päivän globaaleissa organisaatioissa kun ei riitä, että tekee hyvin; tekemisistään pitää osata myös huudella.
Liian totta.
Katso tämä ja lue kirja ennenkuin teet mitään peruuttamatonta: http://www.ted.com/talks/susan_cain_the_power_of_introverts.html
Hilpeetä.
Omassa palkkatyössäni käytän hyväksi sitä, että mulla on laulajan koulutus.
Kun on tarve puhua painokkaasti, minä käytän resitaatiota, puhelaulua.
Ja kun olen käyttäjärajapinnassa, tämä antaa mulle selkeän etulyönnin kollegoihin nähden ja saan positiivista palautetta kuusinkertaisen määrän muihin nähden.
On toisaalta karmiva ajatus, että messiin päästään mukautuvalla äänekkääseen keskustelukulttuuriin. Ei pidä myöskään täysin paikkaansa, että hiljaiset jäävät automaattisesti alakynteen. Maailman sivu on täynnä introverttejä ja hiljaisia tiedemiehiä, kenraaleja, poliitikoita ja bisnesmoguleita.
Karmea ajatus, että messiin päästäisiin mukautumalla äänekkääseen keskustelukulttuuriin. Ei siihen pidä mukautua, jos vallitseva kulttuuri on päätöksenteolle haitallista. Muistetaan, että maailmanhistoria on täynnä johtajia, kenraaleja, bisnesmoguleita ja tiedemiehiä, jotka ovat hiljaisia introvertteja.
Jahas, se postasikin jo tuon aiemman. Luulin, että kommentti hävisi. No tulipa kommentoitua kunnolla.