Melkein kaikki ajattelevat, että toisia ihmisiä ei saa tuomita. Tuomitseminen on jollakin tavoin väärin ja tekee toiselle ihmiselle väkivaltaa, ellei sitten toinen ole syyllistynyt johonkin karmeaan tekoon. Valtiot ja YK tuomitsevat ISISin toimet ja vaalivilpit mutta muuten tuomitseminen ei ole sallittua.

Mieleeni juolahtaa kaksi ongelmaa. Ensimmäinen ongelma on epäselvyys: mistä tuomitsemisessa on oikein kysymys? Toinen ongelma on, että tuomitseminen näyttää minusta hyvältä asialta. Emmekö me saisi tuomita pahoja tekoja?

Tuomitsemisen käsitettä voidaan käyttää monin tavoin. Voimme puhua tuomitsemisesta juridisessa mielessä, kun tuomari tuomitsee syytetyn syylliseksi. Juridinen tuomio kohdistuu syytetyn tekoihin ja tuomitsemisen perusteena on laki. Tässä tuskin on kenenkään mielestä mitään väärää.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tarkoitamme arkikielessä tuomitsemisella juridisen tuomitsemisen lisäksi myös jotakin muuta, moraalista tuomitsemista. Otetaan esimerkki. Kuvittele kaksi kaverusta, Timo ja Alex. Alex on sitä mieltä, että Timo on luokaton kaveri, koska hän tuomitsee niin monet asiat ja käyttäytymiset, jotka Alex itse hyväksyy ja joita hän suosii.

Mitä tämä voisi tarkoittaa? Kannattaako Alexin todella suhtautua Timoon moraalisella närkästyksellä vain siksi, että Timo pitää sellaisia asioita väärinä, mitä hän itse pitää oikeina? Ei ainakaan minun mielestäni.

Kun joku sanoo, että hän pitää murhaamista vääränä, hän tuomitsee murhaamisen. Sama pätee myös positiivisiin moraalisiin arvostelmiin: jos olen sitä mieltä, että meillä on velvollisuus auttaa kärsiviä, pidän auttamatta jättämistä moraalisesti vääränä. Toisin sanoen tuomitsen auttamatta jättämiset. Olen sitä mieltä, että niitä ei pitäisi tehdä.

Jos siis tuomitseminen tarkoittaa moraalisten arvostelmien tekemistä, jokainen ihminen, jolla on moraalisia arvostelmia, tuomitsee. Mutta miksi yleensäkään tehdä moraalisia arvostelmia? Tästähän seuraa se ikävä juttu, että joudumme toisinaan vaatimaan toisia ihmisiä parantamaan tapansa. Vielä ilkeämpää on se, että joku toinen voi tulla tuomitsemaan minua ja vaatimaan minua muuttamaan tapojani.

Jos todella uskon, että jokin toimintatapa on oikein ja jokin toinen taas väärin hyvin perustein, on välinpitämätöntä muita ihmisiä kohtaan pitää tämä omana tietonani. Tässä mielessä tuomitseminen (ja tuomion kohteena oleminen) on normaali osa jokapäiväistä moraalista elämäämme.

Alex voisi nyt närkästyä minuun ja väittää, että Timon tuomitseminen on jotain muuta kuin tätä. Alex ei pidä Timon tuomitsevasta puheesta. Tämä siksi, että Timo ei halua muuttaa tapojaan; hän on sitä mieltä, että hänen tapansa ovat hyvät. Alex kumminkin itse huomauttaa mielellään Timolle, jos Timo ei hänen mielestään toimi oikein. Tietenkään Alex ei tuomitse, koska hän ajattelee olevansa oikeassa. Timo puolestaan tuomitsee, koska hän on väärässä.

Jos Alex ajattelee näin, on hän käsitteellisen sekaannuksen vallassa. Alexin mukaan pelkästään moraalisen erimielisyyden olemassaolo hänen ja Timon välillä riittää perusteeksi syyttää Timoa. Voisimme siis sanoa, että Alex syyllistyy tässä itse pahaan tai vääränlaiseen tuomitsemiseen.

Vääränlainen tuomitseminen on sitä, että tuomitsemme vihasta ja huonoin perustein, emme rakkaudesta hyvyyteen ja hyvin perustein. Tuomitsemme, koska haluamme itsellemme ja muille hyvää. Haluamme hyvyyden toteutuvan, joten haluamme ihmisten tekevän hyviä asioita ja kehittävän hyvän luonteen. Emme tuomitse murhaajaa, koska vihaamme murhaajia. Tuomitsemme murhaajan, koska pidämme murhaamista vääränä ja koska meillä on hyvät perusteet uskoa, että tämä henkilö todella teki murhan.

Tuomitsemisen ongelmallisuuteen voi vaikuttaa nykyisin varsin laajalle levinnyt käsitys moraalista ikään kuin makuasiana. Minulla on moraalini ja sinulla on omasi, emmekä saa tuputtaa omaamme toisillemme. Jos minulla olisi jonkinlainen yleinen tai universaali moraalinen velvollisuus noudatettavana, vapauteni olisi rajattu. Jos ajattelemme näin, emme tunnusta oikean ja väärän, hyvyyden ja pahuuden olemassaoloa. On helppo sanoa, että oikeata ja väärää ei ole, mutta on paljon vaikeampi elää sen mukaan.

Mitkä asiat sitten ovat oikein, arvokkaita ja rakkauden arvoisia onkin paljon vaikeampi kysymys – kysymys, josta pitää keskustella järkevästi, pyrkien ymmärtämään ja kunnioittamaan toisia.

Joka puolella ympärillämme on ihmisiä, jotka ovat meidän näkökulmastamme ”harhaoppisia”. Lähellämme on jatkuvasti ihmisiä, joiden syvät arvot ja moraalikäsitykset poikkeavat omistamme. He saattavat pitää vääränä jotakin sellaista, mitä itse pidän suotavana, rakastettavana. Sama pätee myös meihin: olemme aina harhaoppisia jollekulle, joka on meitä lähellä. Emme voi välttää erimielisyyksiä perustavista arvoistamme ja moraalisista periaatteistamme, koska lähipiirimme ei ole enää rajattu kansallisesti, etnisesti tai jollakin muulla paikallisella tavalla.

Tällaisessa tilanteessa tuomitseminen pitää tehdä hienotunteisesti. Ihmisten turhan suututtamisen ja loukkaamisen riski on paljon suurempi meidän yhteiskunnassamme kuin ympäristössä, jossa ihmiset pysyvät omissa paikallisissa ryhmissään, jakavat samat arvot ja moraalinormit eivätkä ole juuri tekemisissä muiden ryhmien kanssa. Yhteiselon kannalta on tärkeää ainakin pyrkiä hyväksymään harhaoppisuuden todellisuus ja oppia sietämään moraalisia erimielisyyksiä.