Oletko joskus huomannut pidättäväsi hengitystä elokuvaa katsellessasi? Tai kiinnittänyt huomiota siihen, että sydämesi hakkaa kiihkeästi, vaikka istut paikallasi ja tapahtumat ovat valkokankaalla tai kirjan sivuilla?
Hyvin kerrotuilla tarinoilla on meihin sellainen vaikutus, että reagoimme niihin samoin kuin olisimme itse tarinassa sisällä. Miten se on mahdollista?
Vastausta kysymykseen lähti selvittämään tohtori Greg Stephensin johtama Princetonin yliopiston tutkimusryhmä. He kuvasivat tarinan kertojien ja kuulijoiden aivoja magneettikuvauslaitteilla tavoitteenaan selvittää tarinankerronnan vaikutuksia aivoihin. Tutkijat tarkkailivat muun muassa, mitkä alueet kertojan ja kuulijan aivoissa aktivoituivat, kuinka laajalti ja millaisella viiveellä. Tarinan kertomisen jälkeen testattiin kysymysten avulla, mitä kuulijat tarinoista muistivat.
Peilineuroni auttaa samastumaan
Tutkimuksesta nousi esille kaksi seikkaa, jotka ennustivat sitä, kuinka hyvin kuulijat onnistuivat palauttamaan tarinan mieleensä kuuntelemisen jälkeen.
Ensinnäkin muistamista ennusti se, mitä paremmin aktivoituneet alueet kertojan ja kuulijan aivoissa vastasivat toisiaan. Tämän takana on samastuminen, joka perustuu solutason toimintaan. Aivoissamme on peilineuroneita, jotka ovat erikoistuneet toisten ihmisten tunteiden tunnistamiseen. Niiden tehtävä on jäljitellä sitä, mitä toinen ihminen tai olento tekee ja miltä siitä tuntuu.
Mielenkiintoista on, että peilineuronit toimivat samalla tavalla olipa kyse tilanteesta, jossa me keskustelemme toisen ihmisen kanssa, tai siitä, että eläydymme kirjan tai elokuvan tarinaan. Tarinan kertojan ja hänen yleisönsä välille syntyy yhteys peilineuronien avulla. Yhteyden syntymisen jälkeen tarinan yleisön aivoissa aktivoituvat samat alueet kuin kertojan aivoissa, kun hän vaikkapa kertoo haistavansa talven ensi pakkasen.
Jonkun toisen kokemuksista tulee meidän kokemuksiamme!
Kuulija ennusti
Tutkijat saivat selville myös jotain, joka aluksi tuntuu hyvin hämmästyttävältä. Toinen muistamisen kanssa korreloinut mittaustulos oli nimittäin ennakointi.
Tarinan muistamisen kanssa korreloi se, kuinka hyvin kuulija pystyi ennakoimaan kertojaa. Kuvantaminen todellakin paljasti, että ajoittain kuulijan aivokuorella aktivoitui alue jo ennen kuin vastaava alue aktivoitui kertojan päässä. Se tarkoittaa, että kuulija tiesi, mitä kertoja tulee sanomaan jo ennen kuin kertoja päästi asian suustaan. Kuulijan ja kertojan välinen yhteys oli niin syvä, että kuulija pystyi ennustamaan, mitä tarinassa tapahtuu.
Mikä tällaisen ennustamisen selittää? Se, että vangitsevimmat tarinat ovat aina arkkityyppisen tarinan rakenteen mukaisia. Niiden elementtejä ovat samastuttava päähenkilö, päähenkilön halu, konflikti ja muutos.
Tarinoiden ennustaminen on itse asiassa hyvin arkipäiväinen ilmiö. Moni dekkarin lukija arvaa murhaajan ennen etsivää. Eri lajityyppeihin – länkkäreihin, scifiin, kauhuun, romanttiseen komediaan – kuuluvat tietyt konventiot, jotka tekevät kunkin genren tarinoista tuttuja ja jollain tavalla ennustettavia.
Päähenkilö ja juoni
Samastuminen päähenkilöön ja hänen edesottamuksiinsa luo mielten yhteyden kertojan ja kuulijan välillä. Tarinan tapahtumien ennustamisen taas tekee mahdolliseksi ihmisen geeneihin koodattu ymmärrys arkkityyppisen tarinan lainalaisuuksista.
Kun siis haluat kertoa mieleenpainuvan tarinan, muotoile sille samastuttava päähenkilö ja laadi tarinaan selkeä juoni. Näin olet ottanut jo pitkän askelen vaikuttavien tarinoiden reunustamalla polulla.