Tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti viime vuoden syyskuussa puheen YK:n yleiskokouksessa. Suomi oli tuolloin hakemassa turvaneuvoston jäsenyyttä. Kansakuntien edustajat olivat kokoontuneet. Oli näytön paikka.
Puhe oli onneton, monella tavalla. Olen kirjoittanut aiheesta vuoden alussa Kanava-lehteen, jossa julkaistun artikkelin voi lukea myös blogistani. Niinpä ei ole tarpeen antaa tässä yhteydessä enää yksityiskohtaisen graafista kuvausta puheen monista kömmähteistä. Lyhyesti sanottuna, vikaa oli kosolti niin sisällössä kuin esiintymisessä.
Kiinnostavan asiasta tekee se, että Niinistö esiintyi tammikuussa CNN:n toimittaja Richard Questin haastateltavana, ja tämä esiintyminen oli puolestaan häneltä erinomainen suoritus. Niinistö oli haastattelussa samaan aikaan itsevarma, välitön ja rento. Hän osoitti tuntevansa haastattelun aihepiirin, Euroopan taloussolmut, erittäin hyvin. Kun Niinistö selvitti haastattelussa näkemyksiään, hän teki sen selkeästi ja havainnollisesti. Jopa Niinistön englanti oli aivan kelvollista.
On erikoista, kuinka sama henkilö voi esiintyä niin tyystin kahdella eri tavalla. YK-esiintymisen perusteella hienosti sujunutta haastattelua ei olisi osannut odottaa. Ja jos olisi nähnyt vain haastattelun, voisi olla vaikeaa uskoa, että sama välitön ja rento esiintyjä on pari kuukautta aiemmin pitänyt jännittyneen tuntuisen, paperinmakuisen puheen.
Esitän arvion: monen suomalaisen käsitys juhlavasta puheenvuorosta – jollainen YK-puhe oli – sisältää yhä edelleen ajatuksen arvokkaasta vakavuudesta ja teräskankimaisesta jäykkyydestä. Tällainen saattoi vaikuttaa Niinistöönkin. Se selittäisi puheen arvokkuutta tavoittelevan (ja siinä tietenkin epäonnistuvan) passiivimuotojen käytön ja korkean abstraktiotason. Lisäksi Niinistön jäykkä ja jännittynyt olemus selittyisi olosuhteisiin liitetyllä alitajuisella haasteella.
CNN:n haastattelussa Niinistön persoona pääsee enemmän esille. Haastattelija Richard Quest nostaa omalla rennolla läsnäolollaan Niinistöstä esille dynaamisen keskustelijan, joka osaa myös laskea leikkiä ja kaiken keskellä säilyttää karismaattisen olemuksen.
Mutta miksi näitä rentoutuneen haastattelutilanteen hienoja piirteitä ei saataisi siirrettyä YK-puheen kaltaisiin yleisöpuheisiin?
Miksipä ei – itse en näe mitään ilmeistä estettä. Itse asiassa tämän pohjalta voidaan puhujalle luoda hyvä mentaaliharjoitus: Kun pidät suuren puheen ajattele selittäväsi samoja asioita epämuodollisessa tilanteessa ystävällesi. Tällaisen asennoitumisen avulla saatetaan hyvinkin estää suureen puheeseen hiipivä suolapatsasmainen olemus ja muut heikkoudet.
Tämä ei koske ainoastaan poliittista johtoamme: myös me voimme parantaa puheitamme samalla tavalla. Tunnen monia ihmisiä, jotka kertovat epämuodollisissa tilanteissa tuttavilleen mitä innoittavampia kertomuksia vapautuneesti ja luovasti mutta jotka ison yleisön edessä jäätyvät. Heillä on kuitenkin kaikki edellytykset kehittyä puhujina: hehän osaavat todistetusti pitää valloittavia puheenvuoroja. Heidän tulee vain tietoisesti ajatella puhetilannetta keskusteluna ystävien kanssa.
Edesmennyttä USA:n presidenttiä Ronald Reagania pidetään taitavana puhujana, mutta hänelläkin oli aikoinaan omat vaikeutensa. Nuorena miehenä Reagan oli töissä paikallisradiossa, jossa hänen piti lukea radioasemalle toimitettuja mainoksia ääneen. Hänen lukusuorituksensa kuulostivat kuitenkin niin jäykiltä ja ulkokohtaisilta, että radion johto huomautti hänelle asiasta.
Reagan opetteli tietoisesti toisenlaisen lukemistavan: hän luki tekstin ensin mielessään, nosti sen jälkeen katseensa paperista ja puhui mainoslauseet ääneen kuvitellen, että olisi osoittanut ne parhaalle kaverilleen. Muutos oli huimaava, ja sama tekniikka toi Reaganille myöhemmin presidenttinä lempinimen “The Great Communicator”.