Kun Suomi 20 vuotta sitten äänestettiin Euroopan unionin jäseneksi, olin nuori ja tuore toimittaja. Jännitin silloin juttuja kirjoittaessani todella paljon: Jos EU-asiat aukesivat minulle hitaasti ja hankalasti asiantuntijoita kuunnellessani, miten minä saisin ne avautumaan selkeinä lukijoille ja ohjelmani katsojille? Äänestäessäni EU-jäsenyydestä tiesin, että ”kyllä” merkitsisi suostumusta aikanaan myös rahaliittoon. Myöhemmin selvisi, että useimmat suomalaiset eivät tienneet.
EU kurkkudirektiiveineen ja kapulakielineen on jo vanha tuttu, mutta vaalit ja kielellisen demokratian ongelma toistuvat taas tänä keväänä.
On demokratiakysymys, kuinka paljon poliitikot vaivautuvat avaamaan käsitteitä kansankielelle. Timo Soini yrittää jonkin verran työstää joistakin ilmiöistä rahvaanomaisia versioita, mutta sekin lapsi heitetään helposti populistikuittauksella pesuveden mukana jorpakkoon.
Yhteisten asioiden hoitamisessa monimutkainen yhteiskunta tuottaa monimutkaisia ja hankalia käsitteitä kuten biotalous, kestävyysvaje, cleantech, sote tai Green Care. Täytyy kuitenkin nähdä vaivaa, kun on Arkadianmäelle päässyt tai pyrkimässä: Pitää miettiä, rakentaa omia mielikuvia ja kielikuvia, vertauksia ynnä muita etukäteen, ennen kuin nousee estradille. Sumuinen kieli on vallankäyttöä, joka peittää sumuun joko puhujan motiivin tai tietämättömyyden.
Hyvänä motiivina ehdokkaan demokraattiseen ja selkeään kielenkäyttöön toimikoon tämä tieto: Meillä on taipumus arvostaa kovasti puhujaa, joka saa meidät ymmärtämään asioita ja siten tuntemaan itsemme fiksuksi. Jos kuulijasta sen sijaan alkaakin tuntua, että ”puhuja on niin fiksu, että minä en ymmärrä”, menee metsään.
On helppo väittää, ettei kansa välitä muusta kuin Euroviisuvoittajan äänestämisestä. Kansa välittää kyllä, kunhan ymmärtää. Jos hevonpaskabingolaput alkavat täyttyä yleisön käsissä, heistä on paljon antoisampaa seurustella vierustoverin kanssa kuin seurata ehdokkaan egomeikkausta.