Totuuden jälkeinen aika on sumutusta

”Post-truth”, eli totuuden jälkeisyys, lisättiin Oxford English Dictionaryyn jo jokin aika sitten. Se valittiin myös vuoden 2016 sanaksi. Kyseessä on adjektiivi, joka koskee olosuhteita, joissa objektiiviset faktat vaikuttavat yleiseen mielipiteeseen vähemmän kuin tunteisiin ja henkilökohtaisiin vakaumuksiin vetoaminen.

Jotkut ovat väittäneet, että olemme nyt siirtyneet tällaiseen aikaan.

Vuosi 2016 näki oikeistopopulismin nousun, Donald Trumpin vaalivoiton ja Iso-Britannian äänestyksen EU:sta eroamiseksi. Kaikki nämä lietsovat epäluottamusta ”valtamediaa”, ”eliittejä” ja ”tieteen konsensusta” kohtaan. Syntyy vaihtoehtoisia medioita, tendenssimäisiä tieteen tulkintoja ja vaihtoehtoisia faktoja.

Totuuden jälkeisyyden voidaankin katsoa olevan eräänlaista yhteisten, jaettujen totuuksien häviämistä (tai hävittämistä). Sen sijaan, että julkinen keskustelu ja yleinen mielipide pyrkisivät kohti totuutta tai ainakin jotakin yhteistä jaettua jalansijaa, etuajo-oikeuden saavatkin erilaiset tunteet, kokemukset ja valtavirran reunoille jäävät ideat ja näkökulmat.

Vaikka aikamme näyttääkin tältä, ajatus totuuden jälkeisestä ajasta on kuitenkin sumuverho. Yhteisen totuuden horjuttajia on ollut jo kauan ennen vuotta 2016 poliittisen kentän kaikilla alueilla. Tämän lisäksi ajatus siitä, että totuus voisi hävitä tai sen tavoittelu olisi turhaa on hyvin huonosti perusteltu ja haitallinen idea.

Filosofia ja totuus

Palatkaamme ajassa taaksepäin 2300 vuotta antiikin Kreikkaan. Varhaiset filosofit, kuten Platon ja hänen suuri inspiraationsa lähde Sokrates, valittelivat, kuinka tavallisten ihmisten näkemykset todellisuudesta, moraalista ja politiikasta perustuivat lähinnä kuulopuheisiin, auktoriteetteihin ja heidän omiin tunteisiinsa. Näitä filosofit alkoivat kutsua mielipiteiksi.

Viisauden rakastajalle mielipiteet eivät kuitenkaan riitä, vaan niiden sijaan pitää saada tietoa. Filosofia onkin pohjimmiltaan juuri tätä: kuinka päästä mielipiteistä tietoon.

Henkilö tietää jotakin, kun hänellä on tästä asiasta perusteltu, tosi uskomus. Perustelun välineinä filosofit käyttivät kriittistä järkeä, logiikkaa ja kokemusta. Tavoitteena oli tulla ihmiseksi, joka on tiedollisesti autonominen, eli pystyy itse arvioimaan väitteitä ja perustelemaan kantansa. Tällainen ihminen ei helposti lankea vallanpitäjien manipulaation uhriksi.

Antiikin filosofit eivät tavoitelleet tietoa vain huvikseen. Tietoa pidettiin nimittäin viisaan ja onnellisen elämän edellytyksenä. Kun ihminen on mielipiteiden, tunteidensa ja harhakuviensa vallassa, hän ei kykene elämään oikein eikä olemaan onnellinen. Tavoitellessaan totuutta ja pyrkiessään elämään sen mukaan filosofi puolestaan tavoittaa myös onnen.

Mikä on totuus?

Antiikin filosofeille totuus oli jotakin syvempää kuin vain julkinen yksimielisyys joistakin väitteistä tai vallitsevista faktoista. Ehkä kaikkein perinteisin ja arkijärkisin käsitys on ajatus totuudesta väitteiden ja todellisuuden vastaavuutena. Totuus on väitteiden tai kielen ominaisuus, kun se esittää todellisuuden oikealla tavalla.

Väite ”Sauli Niinistö on Suomen presidentti” on tosi, jos Sauli Niinistö on todellisuudessa Suomen presidentti. Väitteen tekevät todeksi tai epätodeksi faktat, eli se millainen todellisuus on.

Aristoteles kirjoittaa Metafysiikassaan:

Epätotta on sanoa, että se ei ole, mikä on, tai että se on, mikä ei ole, ja vastaavasti totta on sanoa sen olevan, mikä on, ja sen olevan olematta, mikä ei ole.

Tuomas Akvinolainen, tuo hurskas Aristoteleen seuraaja, ilmaisee saman ajatuksen vielä yksinkertaisemmin: arvostelma on tosi silloin, kun se vastaa ulkoista todellisuutta.

Näin ymmärrettynä totuus olettaa jonkinlaisen realismin: on olemassa ihmisen esitysjärjestelmistä enemmän tai vähemmän riippumattomia faktoja ja voimme tietää niistä jotain.

Totuuden jälkeen: totalitarismi

Jos suostumme myöntämään, että elämme totuuden jälkeistä aikaa, joudumme myöntämään samalla, ettei totuutta ole tai emme voi saavuttaa sitä. Tämän myöntäminen voi hyvinkin palvella vallanpitäjien päämääriä.

Kuluneen sadan vuoden historia on täynnä esimerkkejä totuuden jälkeisistä poliittista järjestelmistä ja filosofioista. Erilaisia totalitarismin muotoja ovat synnyttäneet niin oikeistolaiset kuin vasemmistolaisetkin poliittiset ideologiat.

Aleksandr Soltzenitsynin Gulag: Vankileirien saaristo (2012) kertoo korutonta kieltä poliittisesta järjestelmästä, jossa valtiokoneisto pyrki kaikin tavoin ottamaan valtaansa julkisen tilan ja määrittelemään yhteiset faktat ja jaetun totuuden. Myös tiede ja sen harjoitus otettiin vallanpitäjien haltuun. Puolueen tarjoamat ”faktat” ja ”totuudet” eivät kuitenkaan olleet juuri missään suhteessa maan ja kansakunnan todelliseen tilaan, totuuteen itseensä.

Tällaisessa yhteiskunnassa se, joka uskaltaa sanoa, miten asiat todella ovat, on hengenvaarassa. Tiedon ja totuuden tavoittelu on vastavallankumouksellinen ja ankarasti rangaistava teko.

Totuuden jälkeen: relativismi

Myös filosofian kentällä on kuulunut monia ääniä, joiden mukaan totuus ja faktat ovat vanhentuneita tai moraalisesti ongelmallisia käsitteitä. Nämä äänet ovat halunneet siirtyä totuuden jälkeiseen aikaan jo kauan ennen Trumpia.

Voimme kutsua vahvaksi konstruktivismiksi niitä näkemyksiä, joiden mukaan mitään faktoja ei ole. Ei ole olemassa mitään meistä ja esitysjärjestelmistämme erillisiä tosiseikkoja, joten ei voi olla totuuttakaan. Moni puhuu tosiseikkojen sosiaalisesta rakentumisesta.

Vahvaan konstruktivismiin liittyy usein myös vahva tiedollinen relativismi. Siinä missä antiikin filosofit ajattelivat voivansa tavoittaa yleispäteviä totuuksia, relativistin mukaan tietäminen on kokonaan sosiaalisen kontekstin ja kulttuurin määräämää. Kaikkein vahvimmillaan tästä näkemyksestä seuraa se, että kullakin kulttuurilla on kokonaan oma maailmansa.

Totuus muuttuu näin tarinaksi, jolla oikeutetaan jonkin tietyn ryhmän valta-asema tai intressit. ”Tiedontuotanto” on poliittisesti ja ideologisesti määräytynyttä. Tämä pätee myös tieteeseen ja filosofiaan. Näin julkisesta keskustelusta tulee totuuden tavoittelun sijaan erilaisten tarinoiden välistä kamppailua.

Totuuden arvo

Vakavasti otettava ajattelu on aina mielipiteiden, vaihtoehtoisten ”totuuksien” ja ”faktojen” saartamaa. Ajattelu, siinä määrin kuin esimerkiksi filosofia ja tiede sitä edustavat, on aina enemmän tai vähemmän vastapainoa poliittisille ideologioille sekä ihmisten henkilökohtaisille tuntemuksille, haluille ja kokemuksille. Sen syntyminen ja jatkuvuus edellyttävät aina ponnistelua.

Konstruktivismin ja relativismin taustalla on sinänsä hyvä päämäärä: valta-asemassa olevien ideologioiden kritiikki ja alistettujen ryhmien ja tarinoiden nostaminen esiin. Tässä kuitenkin heitetään lapsi pesuveden mukana menemään. Totuuden relativoinnin sijaan kannattaisi korostaa juuri totuuden objektiivisuutta.

Solzenitsynille totuus oli ase valtion totuuden jälkeistä aikaa vastaan. Hän ei tuonut julki vain ”omaa totuuttaan” tai omaa tarinaansa. Hän ei esitellyt ”vaihtoehtoisia faktoja”, vaan oikeita faktoja, synkkiä totuuksia valtion harjoittamasta terrorista omaa kansaansa kohtaan.

Usko totuuteen ja kykyymme edistyä sen löytämisessä on nykyisin tärkeämpää kuin koskaan. Ensinnäkin se tekee meistä tiedollisesti laiskoja: emme jaksa perehtyä ja selvittää asioita, tutustua vastakkaisiin näkökulmiin, jos uskomme ettei mitään totuutta ole. Omilla kokemuksillani ja tarinoillani on etuajo-oikeus.

Tämän lisäksi se vaikeuttaa yhteistä toimintaa. Haasteemme ovat ennennäkemättömät: sotien uhka, mahdollinen ympäristökatastrofi sekä kulttuurien, uskontojen ja arvomaailmojen törmäys.

Meidän pitäisi pystyä sitoutumaan ainakin jonkinlaisiin yhteisiin, arvosidonnaisiin projekteihin, kuten esimerkiksi ympäristöongelmien ratkaisemiseen. Tämä ei onnistu ilman pyrkimystä jaettuihin faktoihin, ilman yhteistä tiedontuotantoa.

Jos perinteinen käsitys totuudesta ja tiedosta pitää paikkansa, totuuden jälkeistä aikaa ei ole koskaan ollut eikä sitä koskaan tule. Mielipiteemme ovat aina tilivelvollisia totuudelle.

 

Kirjoituksesta on ilmestynyt myös laajempi versio Areiopagi.fi-sivustolla.

Kommentoi Ohjeet

Tässä blogissa saa kommentoida omalla nimellä. Kommentoijilta vaaditaan sähköpostiosoite.