Jo yli 2000 vuotta sitten filosofit kiinnostuivat tahdonheikkouden ongelmasta. He huomasivat, että ihmiset toisinaan toimivat vapaaehtoisesti vastoin parasta arviotaan siitä, mitä heidän tulisi tehdä. Nykypsykologit ovat huomanneet saman ilmiön. Ihmisten käyttäytyminen ei aina seuraakaan heidän arvojaan.
Tiedän, että minun tulisi siivota asuntoni. Olen vakuuttunut, että siisti asunto on hyvä asia ja pidän siisteyttä itselleni tärkeänä. Tahdonheikkous on sitä, että päätän siivoamisen sijaan kuitenkin rojahtaa nojatuoliin narskuttamaan perunalastuja ja katsomaan televisiota. En lankea napostelemaan siksi, että minulta puuttuisi kyky siivota tai ajattelen siivoavani hetken päästä. Sen sijaan teen tietoisen päätöksen olla siivoamatta, vaikka samanaikaisesti tiedän, että minun pitäisi siivota.
Aristoteles piti heikkotahtoisena (kr. akraattisena) henkilöä, joka usein lankeaa houkutuksiin eikä kykene toteuttamaan parhaita aikomuksiaan. Tätä hän piti eräänlaisena luonteen heikkoutena. Voimakastahtoinen henkilö (kr. enkraattinen) henkilö puolestaan useimmiten voittaa sellaiset houkutukset ja kiusaukset, joihin moni lankeaa. Vahvatahtoisuus on ihailtava hyve: tällainen ihminen on vakaa ja vie aikomuksensa loppuun.
Itsehillintä ja tahdonvoima
Itsehillinnän (engl. self-control) tieteellinen tutkimus 1900-luvulla on aloittanut tästä perusasetelmasta. Itsehillinnän kyky on se kyky (tai joukko kykyjä), joka selittää sen, miksi jotkut ovat vahvatahtoisia ja toiset heikkotahtoisia.
Sosiaalipsykologi Roy Baumeister kehitti tutkimusryhmänsä kanssa 1990-luvulla kuuluisan teorian tahdonvoimasta lihaksena. Baumeisterin kokeissa kävi ilmi, että itsehillinnän harjoittamisesta seurasi huonompi suoriutuminen esimerkiksi loogista päättelyä tai vaikeaa päätöksentekoa koskevissa ongelmissa. Tietoinen päättely ja tahdonvoima näyttivät käyttävän ikään kuin samaa lihasta, joka väsyi. Baumeisterin mukaan tahdonvoiman lihasta voi kuitenkin kehittää harjoittelemalla.
Itsehallinta
Suosiostaan huolimatta Baumeisterin malli itsehillinnästä tahdonvoimana on ollut viime vuosikymmeninä tieteellisessä vastatuulessa. Ongelmat ovat sekä empiirisiä että käsitteellisiä.
Empiirisellä puolella erityisesti sosiaalipsykologiaa myllännyt replikaatiokriisi on asettanut myös Baumeisterin tulokset kyseenalaiseksi. Muut tutkijat eivät ole kyenneet toistamaan tuloksia.
Käsitteellinen ongelma on se, että tahdonvoima lihaksena on oikeastaan metafora. Aivoissa ei ole lihaksia eikä mielessä bensatankkia, joita itsehillintä käyttäisi.
Lisäksi on paljonkin uutta tutkimusta, joka asettaa itsehillinnän uuteen valoon. Itsehillintä ei ole vain sitä, että henkilö kykenee vastustamaan välittömiä, aikomustensa vastaisia halujaan tietoisen ajattelun kautta. Sen sijaan siinä on kysymys joukosta erilaisia kykyjä, joita harjoitetaan eri lailla eri tilanteissa.
Itsehillinnän ja tahdonvoiman sijaan olisikin parempi puhua itsehallinnasta. Kun yksi lankeaa kiusaukseen ja toinen taas toteuttaa aikomuksensa, heidän välisensä ero ei selity tahdonvoimalla. Sen sijaan se selittyy joukolla erilaisia tekijöitä tunteiden käsittelystä ja tulevaisuuden suunnittelusta itsetuntemukseen asti.
Itsehallinnan välineitä
Tutkimuskirjallisuus tunnistaa kahdenlaisia haasteita itsehallinnalle.
Ensimmäiset ovat ”houkutuksia”, eli tilanteita, joissa automaattisesti ja emotionaalisesti reagoiva mieli suuntautuu kohti välitöntä tyydytystä. Juuri näitä tapauksia tahdonvoimamallin oli tarkoitus selittää.
Tutkimus on osoittanut, että tehokkain tapa välttää tällaisia houkutuksia on ympäristön kontrollointi. Itsehallinta ei siis ole mielen sisäistä toimintaa, jossa henkilö vastustaa kiusauksia tahdonvoimalla. Sen sijaan taitava itsehallinta on kykyä kontrolloida ympäristöä tavalla, joka poistaa siitä houkutusta aiheuttavat tekijät ja lisää sinne aikomusten mukaista käyttäytymistä tukevia signaaleja. Näitä jälkimmäisiä voidaan kutsua tyrkkäyksiksi.
Jos Facebookin selailu houkuttaa, piilota kännykkä näköpiiristä ja sulje selaimen ikkuna. Kun on vaikeuksia pitää dieetistä kiinni, laita sipsipussit piiloon.
Toinen joukko tapauksia on erilainen. Tällöin itsehallintaa eivät estä välittömät ”kuuman kognition” halut ja taipumukset, vaan nimenomaan pitkällä tähtäimellä toimiva automatiikka, ”kylmä kognitio”. Tällaisia ovat esimerkiksi totutut tavat, käytännöt ja tottumukset. Pinttyneet tavat voivat yhtä lailla tehostaa itsehallintaa kuin haitata sitä.
Eräs tapa voittaa pinttyneitä tapoja on jälleen ympäristön kontrollointi. Tavat ovat ikään kuin polku, joka alkaa aina samasta pisteestä. Tämä piste on jokin ärsyke, mutta polulle astumista voi välttää poistamalla ärsykkeen ympäristöstä ja lisäämällä tilalle tyrkkäyksen. Kun haluat saada itsesi useammin sauvakävelylle, laita sauvat etuoven viereen tyrkkäykseksi, eli muistuttamaan kävelyn ihanuudesta.
Tavat eivät kuitenkaan ole aina itsehallinnan vihollisia, vaan tukevat sitä. On näyttöä esimerkiksi siitä, että hyvät tottumukset auttavat vaikeissa päätöksentekotilanteissa, esimerkiksi vastustamaan väsymyksen vaikutuksia. Samoin tavat liikkua ja syödä säännöllisesti tukevat itsehallintaa. Nämä seikat selittävät sen, miksi taitavatkin itsehallitsijat voivat langeta lyhytaikaisiin kiusauksiin mutta silti onnistua laajamittaisten tavoitteiden saavuttamisessa.
On myös paljon näyttöä siitä, että erilaiset kognitiiviset kehystämiset voivat tukea itsekontrollia. Kun valinnat asetetaan uudenlaiseen käsitteelliseen kehykseen, niiden merkitys muuttuu.
Ensi katsomalta valinnassa siivoamisen ja sipsipussin välillä näyttää olevan kysymys lähinnä valinnasta yhden ihanan asian ja yhden vastenmielisen asian välillä. Asian voi myös kehystää toisin. Ehkä valinta onkin sen välillä, millainen haluan olla viiden vuoden päästä. Haluanko olla ihminen, joka on syönyt sipsejä kaaoksen keskellä, vai ihminen, joka pitää huolta omista asioistaan?
Mielestäni tämä uusi tutkimus on siinäkin mielessä hyödyllistä, että se tekee itsehallinnan harjoittamisesta käytännön haasteen. Itsehallinta ei siis ole sitä, että ”pakotan itseni” tekemään jotain vastenmielistä tai jyrään eteenpäin vastustuksesta huolimatta. Jos en onnistu, johtuu se luonteeni heikkoudestani. Tämä tapa ajatella asiaa ei ole hyödyllinen.
Epäonnistuminen itsehallinnassa ei tarkoita luonteen heikkoutta. Hyvä itsehallinta koostuu erilaisista nikseistä ja kyvyistä, joita itse kukin voi harjoitella. Vahvatahtoisuus ei siis ole jatkuvaa ponnistelua ja taistelua houkutuksia vastaan, vaan oikeiden tapojen, hyvien tunteiden ja taipumusten opettelua.