Propagandisti tai kuka tahansa puhuja voi edistää omaa näkökantaansa puhumalla totta, valehtelemalla tai välttelemällä vastaamista. Mikään näistä strategioista ei ole riskitön. Jokaisessa on mahdollisuus, että se kääntyy puhujaa vastaan.
Toisen Persianlahden sodan aikana koko maailma sai ihastella Irakin hallituksen tiedottajan Muhammad Saeed al-Sahhafin, liikanimeltään Baghdad Bobin, lehdistötilaisuuksia, joissa muun muassa kerrottiin vakavalla naamalla, kuinka amerikkalaiset sotilaat tekivät itsemurhia Irakin sotilaallisen mahdin edessä. Samaan aikaan amerikkalaiset joukot olivat jo Baghdadin porteilla ja Irakin armeija käytännössä antautunut. Kun al-Sahhafilta myöhemmin tiedusteltiin hänen pokkansa salaisuutta, hän vastasi vain tehneensä velvollisuutensa. Koska hänen kuului edustaa maansa virallista linjaa, hänen tuli tehdä se riippumatta siitä, miten maailma todellisuudessa makasi.
Baghdad Bob ja hänen kaltaisensa propagandistit, joita valtiot kriisitilanteissa usein käyttävät, luottavat totuuden ja valheen tehokkaaseen sekoittamiseen. Vaikka propagandaviesteille useimmiten naureskellaan, esimerkiksi Vietnamin ja Korean sodan aikana vastaavat propagandistit kykenivät kylvämään eripuraa joukkojen keskuuteen silloin, jos ne puhuivat totta jostakin, josta oma puoli oli joko tuottanut valheellista tietoa ja sitten pimittänyt tietoja kokonaan. Baghdad Bobin tapauksessa koomista (hänen toinen lempinimensä oli Comical Ali) oli, ettei hän pystynyt luomaan luottamuksen linkkiä riittävällä määrällä totuuksia.
Propagandistit joutuvat tekemään peliteoreettisia valintoja. He joutuvat perustelemaan hallintonsa toimia ja torppaamaan sitä vastaan esitetyn kritiikin. Tämä voidaan tehdä joko puhumalla totta tai valehtelemalla. Kolmas keino on kysymysten väistäminen ja kuulijan harhauttaminen puhumalla asian vierestä. Tämän kommunikaatiomuodon ovat kehittäneet huippuunsa Valkoisen talon lehdistösihteerit varsinkin nykyisen ja edellisen presidentin aikana.
Todenpuhumiseen, valehtelemiseen ja väistelyyn liittyy kaikkiin samanlainen riski. Kaikissa tapauksissa kuulijat voivat menettää luottamuksensa viestijään ja tahoon, jota hän edustaa. Todenpuhuminen lisää pääsääntöisesti luottamusta, mutta aina todenpuhuminen ei kannata. Jos itse on töppäilty tai jos tilanne on kertakaikkisen huono, voi olla luontevaa ajatella, että kuulijoita kannattaa johtaa nyt harhaan. Jos kerron, miten asiat oikeasti ovat, on pelättävissä, että luottamus järjestelmään heikkenee. Siksi riski kannattaa ottaa, propagandisti järkeilee. Mutta valheesta kiinni jääminen laskee sekin luottamusta. Jos valehtelet liikaa, sinusta tulee vitsi ja kukaan ei enää ota sinua vakavasti. Jos välttelet, kuulija päättelee, että tilanne on huonompi kuin annetaan ymmärtää, ja jälleen luottamus heikkenee.
Todenpuhumisen riski on se, että silloin tulee näyttäneeksi heikkoutensa. Valehtelemisen riski on se, että tällöin tulee näyttäneeksi kuinka epärehellinen ja opportunistinen edustamani taho on. Valehtelemiselle oman poliittisen edun tähden on oma nimi: machiavellismi. Todenpuhumiselle ei ole olemassa vastaavaa teknistä termiä. Ehkä sitä kutsutaankin vain rehellisyydeksi. Vai onko kyseessä niin harvinainen ilmiö, että sille ei ole tarvittu omaa termiä?
Poliitikko tai muu vaikuttaja, joka paljastaa heikkoutensa ja virheensä, on kuin vertavuotava uimari haitankissa. Hänet revitään kappaleiksi. Harvaa moinen kohtalo houkuttaa, ja siksi machiavellismi vetää meitä puoleensa. Mutta hiljalleen Machiavellin opit rapauttavat koko järjestelmän. Ihmiset eivät enää luota instituutioihin, hallitukseen, lehdistöön, tieteentekijöihin ja poliitikkoihin. Eettisen viestijän tulisi pohtia valintojaan ei vain edustamansa tahon, vaan kokonaisjärjestelmän kestokyvyn kannalta. Järjestelmä kestää kyllä heikkoutta ja rehellisyyttä, mutta valheiden ja välttelyn kautta menetettyä luottamusta on vaikea palauttaa.