Turvallisuus – Ymmärryksen mahdollistaja

Pidämme kykyä rationaaliseen ajatteluun syvästi inhimillisenä kykynä. Todistettavasti ihminen kuitenkin sortuu toistuvasti rationaalisuuden puutteeseen niin laboratoriossa toteutetuissa koeasetelmissa kuin todellisessakin elämässäkin. Monien irrationaalista ajattelua osoittavien ilmiöiden taustalla oleva mekanismi on kyvyttömyys ottaa vastaan uutta tietoa tai vaihtaa näkökulmaa.

Tämä voi olla haaste vaikuttavalle viestinnälle: puhujina yritämme usein välittää tietoa ja muuttaa kuulijoiden käsityksiä erilaisista aiheista.

Käsittelen kevään kolmessa blogitekstissäni keinoja, joilla ihmisen kyvykkyyttä omaksua uutta tietoa voidaan edistää turvallisuuden keinoin. Uhan kokemus, eli turvallisuuden puute, on akuutin stressin lähde, jonka aiheuttamat hormonaaliset muutokset johtavat ajattelun kapeutumiseen ja joustavuuden puutteeseen.

Tällainen kognitiivisen joustavuuden puute voi johtaa vakaviin seurauksiin: vuonna 1972 Eastern Air Linesin lento 401 syöksyi maahan, koska koneen miehistö keskittyi selvittämään syytä nokkatelineen merkkivalon syttymättömyydelle eikä kiinnittänyt huomiota korkeusmuutoksista kertoviin hälytysääniin eikä siihen, että autopilotti oli kytketty pois päältä. Uhkaavassa tilanteessa stressiin liittyvät aivojen toiminnan muutokset pyrkivät vaaran välittömään poistamiseen kapeuttamalla tarkkaavaisuutta jopa siinä määrin, että se jättää suuremmista, pidemmän aikavälin vaaroista kertovat signaalit huomiotta.

Onnettomuustutkinnassa sitä paitsi selvisi, ettei nokkatelineessä ollut vikaa. Ainoastaan merkkivalon polttimo ei toiminut.

Opiskellessani tutkimusjohtamista aiheesta luennoimaan kutsuttu fysiikan professori Markku Kulmala – Suomen siteeratuin tutkija – totesi, että huippututkimuksessa johtajan on kaikkein tärkeintä ylläpitää toivoa. Kokeellisessa tutkimuksessa merkittäviin tutkimustuloksiin liittyy nimittäin aina suuri riski epäonnistumisesta. Toivo on puolestaan tietoa, ettei tutkija ole yksin riskin kanssa, vaan sen kantaa koko ryhmä.

Kulmala piti luentonsa ennen Googlen Aristotle-projektin tulosten julkistamista, joten tiimin psykologinen turvallisuus ei vielä ollut muuttunut kaikkialle soluttautuneeksi työelämäkäsitteeksi, mutta pohjimmiltaan kuvaus toivosta on paljolti sitä. Olennaista toivossa on se, että se tuottaa meille turvallisuuden tunnetta, ja se, että turvallisuus luo lopulta uskoa siihen, että ryhmä on tukenamme, kun kohtaamme erilaisia uhkia.

Tällainen turvallisuuden kokemus näyttäytyy pohjimmiltaan niin toiminnan kuin ajattelunkin rohkeutena: kykynä vaihtaa näkökulmaa, kyseenalaistaa omia ennakkokäsityksiä ja ottaa vastaan uutta tietoa. Jos haluaa vakuuttaa muut, on siis syytä luoda turvallisuutta myötätunnolla – erityisesti jos joutuu viestimään uhkaavista asioista. Myötätuntoinen ihminen ei ole uhka.

Psyykkisiä traumoja tutkineen Stephen Porgesin mukaan subjektiivinen turvallisuuden kokemus on sama kuin aivojen syvimpien osien arvio erilaisten välittömien uhkien poissaolosta. Mikäli kokemus turvallisuudesta täyttyy normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä, resursseja suunnataan pidemmän tähtäimen ajatteluun ja muiden ihmisten mielentilojen tulkintaan.

Mikäli sosiaalinen vuorovaikutus ei kuitenkaan johda uhan kokemuksen poistumiseen, aivot siirtävät resurssit primitiivisempiin keinoihin, mikä ilmenee esimerkiksi vaikeutena asettua toisen ihmisen asemaan ja siten haasteina ymmärtää hänen ajatteluaan ja tunteitaan.

Turvallisuuden mahdollistama kognitiivinen joustavuus ja näkökulmien vaihtaminen luo siis edellytyksiä mentalisaatiolle eli toisten ihmisten näkökulmien, ajatusten ja tunteiden ymmärtämiselle. Mentalisaatiolle, eli kognitiiviselle empatialle perustuu myös normaali arkinen viestintä: silloin kun meiltä kysytään jotain, mietimme useimmiten automaattisesti, mitä tietoa toinen kaipaa, sen sijaan, että tulkitsisimme puheen kirjaimellisesti. Samoin oletamme toisten pyrkivän ymmärtämään, mitä sanomme. Hyviä esimerkkejä kognitiivista empatiaa vaativista ilmiöistä ovat sarkasmi ja ironia.

Turvallisuutta uhkaavaa yksilöä ja hänen näkökulmiaan eivät ihmiset ole kiinnostuneita ymmärtämään, vaan tärkeämpää on tällöin osoittaa, että hän on väärässä.

Jos siis haluamme saada muut ymmärtämään oman näkökulmamme, meidän tulisi näyttäytyä ihmisinä, jotka ovat samalla puolella kuulijoidensa kanssa.

ILMOITTAUDU RETORIIKAN KESÄKOULUUN


Tuomas Leisti

Tuomas Leisti on psykologian tohtori ja lehtori Metropolia AMK:ssa. Hän on tutkinut päätöksentekoa, ajattelua, visuaalista havaitsemista ja tietoisuutta sekä kehittänyt ratkaisuja teknologiavälitteiseen vuorovaikutukseen ja digitaaliseen viestintään. Leisti on kirjoittanut Hanna Poskiparran kanssa kirjan Päätöksenteon illuusiot.

Kommentoi Ohjeet

Tässä blogissa saa kommentoida omalla nimellä. Kommentoijilta vaaditaan sähköpostiosoite.