Toisinaan tarjolla olevat vaihtoehdot ovat huonoja: joko valehtelu ja salailu tai sitten virheen ja heikkouden myöntäminen. Luottamusta ei kuitenkaan voi luoda petoksen avulla. Totuuden paljastuessa huijauksesta joutuu maksamaan kovan hinnan.
Viitisen vuotta sitten keskustelin USA:n presidentinvaaleista amerikkalaisen professorikollegani kanssa. Hän oli aikaisemmin työskennellyt vanhusten ja dementiapotilaiden parissa, ja ilmaisi nyt ääneen huolensa tuolloisesta presidenttiehdokkaasta Joe Bidenista. Hän näki Bidenin tavassa liikkua ja puhua huolestuttavia seniiliyden merkkejä. Kaikki ei ollut kunnossa. Hän tuskaili sen kanssa, voiko hän äänestää demokraattien ehdokasta, kuten hän oli tavannut tehdä. En tiedä, mihin ratkaisuun hän sittemmin päätyi.
Kesäkuussa 2024 pidetyn vaalidebatin jälkeen Biden vetäytyi pian pois kisasta, ja hänen tilalleen nostettiin pikavauhtia varapresidentti Harris. Viimeistään debatin jälkeen kaikille oli selvää, että Bidenin kunto oli todella heikko. Silti aivan viime metreille asti media toisti sanasta sanaan litaniaa, jonka tarkoitus oli valaa uskoa Bidenin kykyyn hoitaa tehtäviään. Nyt siltä kaikelta putosi hetkessä pohja. Kansaa ei voinut enää huijata. Sittemmin myös aiemmin Bidenin ja demokraatteja puolustelleet valtamediat ovat USA:ssa uutisoineet siitä, millä tavoin Bidenin tilaa tosiasiassa salailtiin ja seliteltiin parhain päin.
Demokraattien toiminta oli tavallaan ymmärrettävää. He olivat hankalassa tilanteessa, jossa valittavana oli joko valehtelu ja salailu tai sitten virheen ja heikkouden myöntäminen. Puolue valitsi taktiikan, jota kutsutaan suomeksi hankalasti ”kaasuvalottamiseksi” (engl. gaslighting). Kyseessä on psyykkisen manipulaation muoto, jonka tarkoitus on saada uhri epäilemään omaa todellisuudentajuaan. Termi juontuu Patrick Hamiltonin näytelmästä Gas Light (1938), jossa aviomies ajaa vaimonsa hulluuteen säätämällä kaasuvaloa pikku hiljaa hämärämmäksi ja väittämällä, että vaimo vain kuvittelee kaiken.
Demokraattien tapauksessa kaasuvalotus oli härskiä ja avointa. Valkoisen talon lehdistösihteeri jopa väitti Bidenistä kuvattuja videoita ja uutispätkiä, joissa tämä kompastelee ja sekoilee sanoissaan tökeröiksi väärennöksiksi (”cheapfakes”). Kansalaiset joutuivat pohtimaan, mihin he oikein voivat uskoa, jos he eivät voi uskoa omia silmiään.
Vaikka motivaatio petokseen saattoi olla hyvä, siitä maksettu hinta oli kova ja taktiikka kääntyi heitä vastaan. Demokraatit hävisivät vaalit reippaasti. Yksi syy tähän saattoi olla vastareaktio liian ilmeiseksi käyneeseen kaasuvalotukseen, joka ilmeni luottamuksen menetyksenä. Maata haluttiin suojella Trumpilta, jonka suhde tosiasioihin on usein vähintäänkin kyseenalainen, mutta tämä tehtiin käyttämällä disinformaatiota. Jos joku huomautti tästä (mikä oli pitkään ollut täysin ilmeistä suurella osasta kansaa, mukaan lukien monille demokraateille), heitä itseään syytettiin disinformaation levittämisestä ja luottamuksen rapauttamisesta. On vaikea kuvitella tehokkaampaa tapaa ampua itseään jalkaan.
Luottamusta, turvaa ja demokratiaa ei voi rakentaa hinnalla millä hyvänsä, eikä varsinkaan valheellisin keinoin. Näin luotu turvallisuuden tunne on hyvin ohut, ja se on helppo puhkaista. Luottamuksen sijaan epäilys instituutioihin kasvaa aikana, jolloin läntinen maailma tarvitsee yhtenäisyyttä enemmän kuin pitkään aikaan.