Tieteentekijöitä pidetään usein älykkäinä ja rationaalisina ihmisinä, joihin voi luottaa. Tieteilijät saattavat kuitenkin olla kokonaisuuden hahmottamisessa vielä tavallistakin ihmistä heikompia. Onneksi tieteeseen metodina voi kuitenkin pitkällä aikavälillä luottaa.
Osallistuin äskettäin tieteidenväliseen konferenssiin, jossa eräs maailman johtava tiedenainen kertoi surullisen tarinan. Hän oli ollut 90-luvulla osa ryhmää, joka tutki meteoriitin palasta, jonka ajateltiin olevan todiste sen puolesta, että Marsissa on joskus ollut elämää. Jopa USA:n tuolloinen presidentti Bill Clinton piti puheen, jossa hän totesi, että nyt olemme löytäneet pitävät todisteet maan ulkopuolisesta elämästä.
Asia oli kuitenkin paljon monimutkaisempi. Ryhmän muut jäsenet olivat kemistejä, jotka eivät ymmärtäneet mitään geologiasta tai biologiasta, toisin kuin hän itse. Hän ilmaisi epäilyksensä ääneen, mutta turhaan. Ilmapiiri ryhmässä muuttui pian toksiseksi. Ystävyyssuhteita ja jopa perheitä hajosi. Lopulta kävi ilmeiseksi, että ryhmän enemmistö oli ollut väärässä. Suuri yleisö koki tulleensa petetyksi ja suurta luottamusta nauttinut NASA sai tahran kilpeensä.
Ihmiset, joiden piti olla juuri niitä älykkäitä ja rationaalisia tieteentekijöitä, joihin voimme luottaa suurien kriisien aikana, osoittautuivat pikkusieluisiksi ja vallankipeiksi pyrkyreiksi, jotka olivat valmiita uhraamaan totuuden, jos se vain edisti heidän uraansa. He halusivat jäädä historiaan henkilöinä, jotka löysivät ensimmäisenä maan ulkopuolista elämää, ja he tekivät tästä pienestä kivestä sen kukkulan, jonka päällä he olivat valmiita kuolemaan.
Tämänkaltainen tarina ei tietenkään tule yllätyksenä kenellekään, joka on joskus ollut tekemisissä ihmisten kanssa. Surullista tässä tietenkin on se, että ajattelemme herkästi, että juuri tietty ihmisryhmä on jotenkin erilainen, parempi, kuin kaikki muut. Jos joskus ajateltiin, että pappi on erityisen paheista vapaa yksilö, niin nyt tämä messiaaninen toive on siirtynyt tieteilijöihin.
Sanoisin kuitenkin, että tieteilijät voivat ovat monella tapaa jopa kehnompia kuin tavalliset ihmiset. Tullakseen hyväksi tieteilijäksi pitää hallita yksi asia todella hyvin. Vaarana on, että tällöin ei nähdä enää metsää puilta. Elämänsä yhden asian varaan rakentanut ei anna helposti periksi, vaikka vastakkaista todistusaineistoa kerääntyisi kuinka paljon. Fundamentalismia on kaikkialla.
Parhaimmillaan tiede on metodi, joka etenee yritysten ja erehdysten kautta hitaasti kohti totuudenkaltaisuutta. Siksi tieteeseen voi kyllä luottaa pitkällä aikavälillä. Mutta tieteentekijöihin kannattaa usein suhtautua kohteliaan nihkeästi.
Samaisessa kokouksessa käsiteltiin jokaisen päivän päätteeksi tiedeviestintää. BBC:n pitkäaikainen tiedetoimittaja ja tietokirjailija piti päivittäin pienen puheenvuoron, jossa hän hauskuutti yleisöä kertomalla älyttömimpiä sähläyksiä uransa varrelta. Yksi keskeinen viesti oli tämä: puhujan ja kuulijoiden välillä vallitsee merkittävä asymmetria.
Kuulijat haluavat puhujan sanovan jotain, mitä hän ei voi sanoa. Puhuja yrittää sanoa jotain hyvin detaljoitua ja punnittua, mutta kuulijat haluavat yksinkertaistuksia, jotka vahvistavat heidän olemassaolevia uskomuksiaan. Kuulijat haluavat varmoja ja vahvoja väitteitä, mutta puhuja tarjoaa vain todennäköisyyksiä ja kiintoisia kysymyksiä. Kuulijat pitävät mieluummin tieteilijöistä, jotka hylkäävät tieteilijän rooliin ja ryhtyvät popularisoijiksi, ja puhuvat usein suurella varmuudella asioista, joista he eivät oikeasti tiedä mitään. Puhujilla on usein suuri kiusaus langeta tähän rooliin, koska kukapa ei haluaisi olla pidetty.
Toimittajien tehtävä on tietenkin tasoittaa tätä epäsymmetriaa, mutta tehtävä on lähes mahdoton, koska toimittajakin on aina sekä kuulija että nykyaikana yhä enemmän myös puhuja.