Monelle lienee tuttu tilanne, jossa on sattunut erehdyksessä juomaan lasista, jonka sisältö ei ole vastannut odotusta. Jos vaikkapa on olettanut, että lasi sisältää vettä, mutta sattuukin juomaan maitoa, kokemus on hämmentävä: maku on todennäköisesti jotain sellaista, jota ei ole koskaan aiemmin kohdannut.
Miten ilmiö liittyy retoriikkaan ja turvallisuuteen, jotka ovat tämän blogin punaisena lankana?
Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana aivotutkimuksen piirissä on tutkittu periaatetta, joka kuvaa aivoja eräänlaisena matemaattisena ennustekoneena. Periaate on lähtöisin havaintopsykologiasta, jossa jo vuosikymmeniä sitten huomattiin havaitsemisen olevan eräänlainen inversio-ongelma: termi viittaa siihen, että esimerkiksi silmä ei välitä yksiselitteistä informaatiota ympäristöstä, vaan samanlaisen aistitiedon voi tuottaa lukematon määrä erilaisia mahdollisia todellisuuksia.
Emme kuitenkaan havaitse kuin yhden todellisuuden.
Nykykäsityksen mukaan syynä on se, ettemme itse asiassa näekään todellisuutta suoraan, vaan aivomme rakentaa ennusteen siitä, mitä ulkomaailmassa on, ja havaintotietoa käytetään vain varmistamaan, että ennuste on kutakuinkin oikea sekä korjaamaan siinä olevia pieniä epätarkkuuksia. Mikäli ennuste menee totaalisesti pieleen, kuten alun esimerkissä, hermostossa tapahtuu kokonaisvaltainen muutos, joka kiinnittää tarkkaavaisuuden ennustamattomaan havaintoon ja valmistelee ihmistä toimintaan: ihminen yllättyy.
Ihmisten välinen vuorovaikutus perustuu samalla tavalla ennakointiin: odotamme ihmisten puhuvan ja käyttäytyvän tietyllä tavalla ja toisaalta itse pyrimme ottamaan viestinnässä muiden ennakoinnin huomioon. Koemme tällaisen vuorovaikutuksen turvallisena ja miellyttävänä. Täysin ennakoimaton käyttäytyminen rikkoo nopeasti turvallisuuden tunteen.
Erilaisilla normeilla ja rooleilla rakennetaan ennakoitavaa käyttäytymistä, mutta on huomattu, ettei se ainoastaan riitä: vaaditaan myös ymmärrystä toisen ihmisen mielestä. Tällöin puhutaan kognitiivisesta empatiasta tai mielen teoriasta. Toisen mielentilan huomiotta jättäminen vuorovaikutuksessa näyttäytyy toisille näsäviisautena, esimerkiksi kun tulkitaan kysymykset kirjaimellisesti. Se voi olla tahallista tai tahatonta: Autismin spektrin häiriöihin tiedetään liittyvän sekä vaikeuksia luoda ymmärrystä ihmisten mielen sisällöistä että haasteita vuorovaikutuksessa.
Mielen teoriaankin liittyy ongelmia, kuten klassinen rekursio-ongelma: ”tietääkö hän, että minä tiedän, että hän tietää, että minä tiedän, että…”. Rekursioketjua voi jatkaa loputtomiin. Viimeisten vuosien aikana kiinnostus onkin kohdistunut siihen, miten erilaisissa ryhmissä syntyy jaettu ymmärrys, joka edistää sujuvaa vuorovaikutusta ja yhteistoimintaa, ilman tällaista monimutkaista mielen teorian rakentamista jokaisesta ryhmän jäsenestä.
Jos tunnet ihmisen hyvin, riittää joskus pelkkä katsekontakti siihen, että tiedät ajattelevasi samalla tavalla toisen kanssa. Monella on todennäköisesti kokemusta tilanteesta, jossa kuuntelet jossain – ehkä virallisessakin tilaisuudessa – puheenvuoroa, jossa ei ole päätä eikä häntää. Katse työkaveriin ja häneltä saatu vastakatse luo vahvan kokemuksen siitä, että ajattelemme tilanteessa samalla tavalla: jaamme tietynlaisen kollektiivisen mielen.
Kokemus kollektiivisesta mielestä edistää kaikenlaista yhteistoimintaa sen vuoksi, että voimme olettaa muiden toimivan samanlaisista tiedollisista lähtökohdista, motiiveista tai ajatuksista käsin. Meidän ei toisin sanoen tarvitse päätellä toisen ajatuksia ja ennakoida hänen käyttäytymistään monimutkaisen mentalisaatioprosessin kautta, vaan voimme olettaa hänen mielensisältöjensä olevan suunnilleen samanlaisia omiemme kanssa.
Ennakoivien aivojen näkökulmasta sanallisessa vuorovaikutuksessa keskiöön tarvitseekin vain nostaa se, minkä tiedämme olevan toiselle tuntematonta tai jonka ymmärryksestä on epäselvyyttä. Kollektiivisen mielen teoria puolestaan korostaa yhteisymmärryksen ylläpidon ja luomisen merkitystä. Näitä viestimme yleensä kehollisesti, katseen vaihdoilla, ilmeillä, eleillä, aplodeilla, pienillä hiljaisuuden hetkillä tai merkityksettömillä äännähdyksillä, joita päästämme, kun haluamme ilmaista samanmielisyyttämme.
Etätyön ja yksilökeskeisyyden lisääntyessä tällaisen kollektiivisen mielen synnyttäminen on aikaisempaa vaikeampaa, emmekä yksinkertaisesti välttämättä tunne ihmisiä riittävän hyvin. Kollektiivinen mieli voi hyvinkin myös olla yksi tekijä, joka selittää yhteisön ja sosiaalisten verkostojen merkitystä yksilöiden ja yhteisöjen resilienssissä, kyvyssä vastata vaikeuksiin ja vastoinkäymisiin: talvisodan henki voidaan ajatella yhtenä laajamittaisena kollektiivisen mielen ilmenemänä.
Turvalliseksi koetussa tilanteessa ennakoimaton asia, eli yllätys, koetaan usein positiivisesti, kuten vahingossa A3-kokoon tulostettu sopimuspaperi töissä tai vedeksi luultu maito alun esimerkissä. Huumori perustuu pitkälti ennakoimattomuuteen ja aktivoi sopivasti hermostoa muuten ehkä alivirittyneessä tilanteessa, jos vaikka kongressissa joudumme kuuntelemaan useita yllätyksettömiä puheenvuoroja peräkkäin.
Kriiseihin ja yleiseen turvattomuuteen puolestaan usein liittyy ennakoimattomuutta, johon hermosto reagoi virittyneisyydellä ollakseen valmis reagoimaan odottamattomiin asioihin. Tällöin viestinnän on ehkä parempi synnyttää kokemusta ennakoitavuudesta.