Monelle keski-ikäiselle tai vanhemmalle on opetettu, että siinä missä eläimen – vaikkapa koiramme Armin – käyttäytymistä ohjaavat vaistot, ihmisen käyttäytyminen perustuu tietoiseen ajatteluun. Nykytiedon valossa ihmisten ja muiden eläinten käyttäytymisen taustalla olevat mekanismit ovat kuitenkin häkellyttävän samanlaisia. Ihmistä ohjaavat vaistot siinä missä eläintäkin, mutta ihmisistä puhuttaessa käytämme käsitteitä kuten arvot, asenteet, mielipiteet ja mieltymykset. Ajattelu muokkaa asenteitamme, mutta eri tavoin kuin perinteisesti on oletettu.
Aivojen tunteita käsittelevät alueet määrittelevät sekä ihmisten että koirien suhtautumista erilaisiin asioihin. Armi vihaa polkupyöriä ja naapuritalon afgaanivinttikoiria, mutta pitää lihasta. Vastaavasti on helppo kuvitella Arska, keski-iän ylittänyt lihansyöjä, joka ei pidä polkupyöristä eikä omalle pihalle tulevista afgaaneista. Sekä Armin että Arskan asenteet ilmenevät tunteina: jotkin asiat herättävät kielteisiä, toiset myönteisiä tunteita. Perinteinen oletus kuitenkin on, että Armin tunteet ovat vaistonvaraisia, kun taas Arskan tunteet ovat ajattelun ja asenteiden tulosta. Jos Arska on mielestämme väärässä, syytämme hänen ajatteluaan vinoutuneeksi – emme hänen tunteitaan.
Kokeellinen sosiaalipsykologia tarjoaa kuitenkin runsaasti näyttöä siitä, etteivät näkemyksemme perustu suoraan ajatteluun. Ajattelu toimii usein ex post facto: meillä on ensin tunne, asenne tai mielipide, jolle etsimme rationaalisen selityksen. Selityksillä rakennamme minäkuvaamme ja pyrimme saamaan muut näkemyksemme taakse. Tunteet itse asiassa herättävät ajattelun: erityisesti negatiivisiin tunteisiin liittyvä aktivaatio leviää automaattisesti aivokuoren alaisilta alueilta ongelmanratkaisusta, päätöksenteosta ja päättelystä vastaaville alueille etuotsalohkoon.
Tunteet siis syntyvät ensin, ajattelu seuraa perässä. Vaikka ajatus ei ole uusi, käsitys ajattelun roolista asenteiden muutoksessa on muuttunut merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana. Kun kohtaamme ristiriidan tunteidemme, asenteidemme ja tietojemme välillä, koemme epämiellyttävää tunnetta – kognitiivista dissonanssia. Tämäkin tunne motivoi meitä ratkaisemaan tilanteen, joko muuttamalla käsityksiämme tai rakentamalla selityksiä, jotka poistavat ristiriidan. Ajattelu lisää rationaalisuutta, mutta sitäkin ohjaa tunne.
Ellei asennetta voida muuttaa, saatamme rakentaa näennäisesti rationaalisia mutta tosiasioista etäännyttäviä ad hoc -selityksiä. Erityisesti tiiviiden ryhmien jäseninä vältämme ryhmää koossa pitävien perusoletusten kyseenalaistamista.
Ajattelun rooli palautuu aivojen perustehtävään: yksilön ja tämän lähipiirin selviytymisen edistämiseen. Tunnealueet muodostavat linkin, joka yhdistää tietoisesta toiminnanohjauksesta vastaavat alueet aivojen syvimpiin, elintoiminnoista vastaaviin alueisiin aivorungossa. Ajattelun ensisijainen tehtävä ei siis ole logiikka tai objektiivisen totuuden selvittäminen, vaan meille merkityksellisen ja toiminnan mahdollistavan todellisuuden rakentaminen. Omaksumme asenteita ja arvoja sen mukaan, mikä palvelee tätä tavoitetta. Perusoletusten murtuminen voi hajottaa tämän maailmankuvan ja johtaa jopa henkilökohtaiseen kriisiin.
Ajatus siitä, että tiedostamattomat, aivokuoren alaiset alueet ohjaavat ajattelua tunteiden kautta, on ollut vaikea hyväksyä myös kognitiivisessa neurotieteessä. Pitkään keskityttiin niin sanottuun kylmään kognitioon, kunnes tämä näkökulma sai osuvan nimen: kortikaalinen sovinismi. Samaa asennetta heijastaa ajatus, jonka mukaan kaikki rationaaliset ihmiset päätyisivät samoihin johtopäätöksiin – ja eri mieltä olevat yksinkertaisesti eivät osaa ajatella loogisesti.
Joskus rationaalisuus kuitenkin edellyttää juuri tämän oletuksen hylkäämistä. Vaikuttamisen kannalta toisten subjektiivisen todellisuuden kieltäminen ja omaan älylliseen ylivertaisuuteen nojaaminen ei muuta vastakkaisia näkemyksiä, vaan pikemminkin dehumanisoi toiset. Ei ole mitenkään epätavallista, että hyvää tarkoittavatkin ihmiset syyllistyvät eri tavoin ajattelevien dehumanisointiin vastareaktiona itseensä kohdistuneeseen vihaan. Tunne kaappaa tässäkin motiivit ja ajattelun. Jos tavoitteena taas on yhdistää eri tavoin ajattelevia, on luovuttava ylivertaisuuden illuusiosta ja pyrittävä ymmärtämään toisten näkökulmaa.
Usein perimmäiset päämäärät ovat kuitenkin yhteisiä, vaikka keinot eroavat. Tunteiden kautta voi löytyä yhteys niihin inhimillisiin tavoitteisiin, jotka rationaalinen argumentointi usein ohittaa. Kun syntyy kokemus siitä, että olemme samalla puolella, on helpompi käydä kriittistä keskustelua myös niistä keinoista, joilla tavoitteet saavutetaan.