Aristoteles aikoinaan pohti sitäkin, miten puhutaan hyvin sekä sisällöllisesti että tyylillisesti. Hän summasi tämän tunnettuun kolmijakoon – lieneekö retorinen kikka – logoksesta, pathoksesta ja ethoksesta vaikuttamisen välineinä. Logoksella hän tarkoitti kärjistetysti puheen asiaa, argumentaatiota. Pathos taas edustaa puheessa tunteisiin vetoavaa puolta. Ethos on puhujan uskottavuutta tai tekoja. Tämä lienee retoriikan klassisin määritelmä.
Mitä tämä tarkoittaa käytännössä? Otetaan vaikkapa esimerkiksi johtaminen. Itse näen, että johtamisvalmennus elää tällä hetkellä kahden toisiinsa liittyvän jänniteparin ristipaineessa. Ensimmäinen jännitepari muodostuu, kutsuttakoon nyt vaikka sitä, akateemisen ja käytännöllisen maailman välille. Keskustellaan siitä, millä tavalla johtaminen on professio vai onko se sitä laisinkaan.
Toisaalta arjen tasolla se näkyy siinä, ketkä ovat päteviä ja uskottavia – ethos – valmentamaan tai kouluttamaan johtajia. He, joilla on pitkä akateeminen tutkijatausta ja paljon dataa (logos korostuu) vai he, jotka voivat saada ihmiset innostumaan ja motivoitumaan (pathos korostuu).
Toinenkin jännitteistä liittyy mielestäni pätevyyteen ja uskottavuuteen. Kutsuttakoon sitä jännitteeksi sertifikoinnin ja itseoppineisuuden välillä. Toiset ajattelevat, että jokin sertifikaatti (logos korostuu) tekee päteväksi ja uskottavaksi, toiset puolestaan vannovat eletyn elämän nimeen (pathos korostuu).
Nämä kaksi jänniteparia liittyvät toisiinsa mielestäni siten, että perinteisesti akateeminen maailma on luottanut tutkintojen ja ”papereiden” voimaan – tästä ehkä paras esimerkki on MBA tai vastaavat tiedot. Toisaalta kokemuksellisuuteen ja tunnemuutoksiin sekä elettyyn elämään näytettäisiin uskottavan johtamisvalmennusbisneksessä – tästä ilmiöstä kertoo esimerkiksi se, että lähes kuka vaan julkisuuden henkilö on uskottava johtamisen asiantuntija.
Mitä tästä on seurannut? Hegeliläisittäin (positiivinen tulkinta) teesi-antiteesi-synteesimäinen vaihtelu logoksen ja pathoksen välillä ethokseen päätyen vai hobbeslaisittain (negatiivinen tulkinta) kaikkien sota kaikkia vastaan ethoksesta?
Historiallisesti saattaisi olla mahdollista ajatella, että tieteellisen liikkeenjohdon (logos) jälkeen seuranneen ihmissuhdekoulukunnan (pathos) jälkeen päätyminen organisaatiokulttuuriteorioihin ja innovaatioparadigmoihin (ethos) puolustaisi hegeliläistä tulkintaa.
Toisaalta taas johtamisvalmentajien keskuudessa leviävä buumi sertifikoitua (ethos; moniin tarjouspyyntöihin vaatimuksia tästä on jo kirjoitettukin osin sertifikoituneiden valmentajien myötävaikutuksella), ja näin tehdä pesäeroa muihin puoskareihin (pathos) saattaisi puoltaa hobbeslaista sotatilatulkintaa (ethos). Itse ajattelen, että on olemassa vielä kolmaskin tulkintamahdollisuus.
Aristoteles pohti myös tätä. Hänen dialektiikaksi kutsumassaan tieteessä on kyse vuorovaikuttamisen välineistä, joista tunnetuinta ja ylikorostuneinta eli keskustelua dialektiikka sananmukaisesti juuri tarkoittaa. Vuorovaikutuksessa huomio siirretään yksilöstä yhteisöön.
Tunnetuin vuorovaikutuksen muoto on dialogos, jossa argumenttien (logos) avulla tai kautta (dia) pyritään yhdessä uuteen ymmärrykseen ja tarkoituksellisuuteen (ethos). Mielestäni tämä ei kuitenkaan riitä, tarvitsemme muutakin kuin dialogia. Tarvitsemme kokonaisvaltaisempaa vuorovaikutusta.
Diapathos on tunteiden (pathos) avulla tai kautta (dia) tapahtuvaa vuorovaikutusta kuten esimerkiksi yhdessä kokemista tai yhteisiä kokemuksia merkityksellisyyden saavuttamiseksi (ethos). Diaethos puolestaan perustuu siihen, että yhdessä ymmärtämisen ja kokemisen voi saavuttaa ainoastaan yhdessä mielekkäästi tekemällä (ethos voidaan kääntää myös teoksi, vertaa sana etiikka). Diaethos on siis tekojen avulla tai kautta (dia) syntyvää vuorovaikutusta kuten esimerkiksi yhteiset projektit tai yhteistyö.
Yhdessä dialogos, diapathos ja diaethos muodostavat kolmikannan eli trialogoksen, joka toisaalta kertoo osatekijöiden määrän, ja toisaalta sen, että retorisen vaikuttamisen (monologin eli yksinpuhelun) muuttuessa dialektiseksi vuorovaikutukseksi (dialogiksi, sana dia voidaan johtaa myös sanasta kaksi, eli kaksinpuheluksi), syntyy itse asiassa trialektinen yhteisö, jossa Lari Junkkaria ja Vesa Ristikangasta lainatakseni kolmantena osapuolena on ”näkymätön henkilö Sofia” eli viisaus.
Dialogos, diapathos, diaethos onnistuessaan muodostavat siis viisauden, jolloin vuorovaikutus on kokonaisvaltaista eli viisauden (sofia) kautta tai avulla (dia) toteutuvaa. Diasofiassa argumentit, tunteet ja teot sekä tarkoitus, merkitys ja mielekkyys kohtaavat toisensa.
Kolmas tulkintamahdollisuus on diasofia. Helposti ihmisen mieli toimii siten, että jos meille annetaan vain kaksi vaihtoehtoa, alamme pohtia asetelmaa joko-tai -näkökulmasta. Jos vaihtoehtoja on kolme, pohdimme helpommin sitä, miten nämä kaikki olisi yhdistettävissä. Sen sijaan, että otamme puhtaan akateemisen sertifikaattisen position tai puhtaan käytännöllisen itseoppineisuuden position, voisimme pyrkiä viisauden positioon.
Viisauden positiossa kyse ei ole enää siitä, mitä mieltä minä olen tai ketkä ovat minun kavereitani, vaan siitä, mikä on totta. Viisauden positiossa kaikki vastaukset ovat lähtökohtaisesti aina kysymyksiä. Johtamisvalmennusesimerkissämme kysymys voisi olla, mitä valmennuksen kohde oikeasti tarvitsee ja mikä on oikeasti hyväksi hänelle? Kun vastaus tähän on löytynyt, välineet – niin vaikuttamisen kuin vuorovaikuttamisenkin – kyllä löytyvät.