Kun istuin viimeksi yliopistopedagogiikan kurssilla, minulle kerrottiin, että ihminen on sosiaalinen oppija. Paras tapa saada ihminen oppimaan on siis laittaa hänet keskustelemaan ja miettimään toisten kanssa. En siis asiantuntijana saa ”kaataa opiskelijoiden päähän tietoa”, vaan minun on ”oltava dialogissa opiskelijoiden kanssa” ja toimittava ikään kuin avustajana opiskelijoiden yhteisessä oppimisprosessissa.
Ymmärrän kyllä ne syyt, miksi minua kehotetaan kohti tämänkaltaista vuorovaikutusta. En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että se olisi ainoa oikea tapa.
Olemme menneet pyrkimyksessämme välttää monologia ja korostaa dialogia liian pitkälle. Suhtaudumme turhan halveksuvasti siihen perustavanlaatuiseen ja hyödylliseen vuorovaikutukseen, jota voidaan kuvata nimenomaan tiedon päähän kaatamisena.
Klassikossaan Speaking into the Air: A History of the Idea of Communication John Durham Peters erottaa toisistaan kaksi vuorovaikutuksen mallia. Ensimmäistä mallia hän kutsuu nimellä munus (lat. lahja, viesti) ja jälkimmäistä taas nimellä communio (lat. yhteys).
Munus-vuorovaikutuksen tyyppiesimerkkinä voidaan Petersin mukaan pitää Jeesuksen kylväjävertausta. Vertauksessa kylväjä välittää eteenpäin viestiä, joka itää ja tuottaa tuloksen vain pudotessaan tietynkaltaiseen, hedelmälliseen maahan. Itse viesti on sellaisenaan täydellinen eikä se edellytä vastaanottavien ihmisten aktiivista osanottoa.
Nykyisin tämän mallin mukaista vuorovaikutusta edustaa perinteinen luento, saarna tai opetuspuhe. Siinä tiedon (munus, lahja) haltija, joka on yleensä opettaja tai asiantuntija, puhuu ja muut kuuntelevat hiljaa. Viesti pätee kuulijoista ja heidän tilanteestaan huolimatta.
Toisen mallin eli communion prototyyppi on taas Sokrateen keskusteleva metodi. Tässä mallissa yleensä kaksi ihmistä tai hyvin pieni määrä ihmisiä keskustelee tasapuolisesti jostakin asiasta.
Jos munus -mallissa ohjaaja/opettaja on tiedon jakaja, niin communio -mallissa opettaja on Sokrateen tyyppinen ”kätilö”, joka vuorovaikutuksen kautta pyrkii synnyttämään keskustelukumppanissa oivalluksen.
Länsimaisen opetuksen ja ajattelun historiassa on selkeitä esimerkkejä kummastakin vuorovaikutuksen mallista. Opetuksessa ja julkisessa puheessa munus on kuitenkin perinteisesti ollut voitolla. Viime vuosikymmeninä kuitenkin painopiste – ainakin teorian tasolla – on siirtynyt hyvin vahvasti communion suuntaan.
Munusta on tapana nykyisin pitää jälkeenjääneenä ja dogmaattisena, koska siinä totuus tai viesti on kokonaan opettajan omistuksessa. Communiossa sen sijaan viesti välitetään toiselle ihmiselle hänen tilanteensa mukaan ja oppilaan omia käsityksiä ja tietoja hyväksikäyttäen. Tästä syystä communiota on pidetty terapeuttisena ja pedagogisesti parempana.
Peters haluaa kuitenkin korostaa, että molempia malleja edustavaa vuorovaikutusta tarvitaan. Olen täysin samaa mieltä.
Communiolla on nimittäin useita huonoja puolia. Ensinnäkin se on rajattu pienelle osallistujajoukolle. Pelkästään dialogille ja ryhmän keskustelulle perustuva opetus ja vuorovaikutus voivat helposti olla elitistisiä. Munus-viestintä on helpompi avata suurelle yleisölle, se päästää kaikki osallisiksi viestistä.
Toiseksi communio pyrkii kontrolloimaan sitä, miten vastaanottaja omaksuu viestin. Tätä pidetään usein hyvänä asiana mutta sillä on myös huono puolensa: dialogissa olevat henkilöt voivat pyrkiä hallitsemaan toisiaan. Munuksessa puolestaan vastaanottaja voi suhtautua viestiin haluamallaan tavalla, eikä hän ole siitä julkisesti tilivelvollinen muille, ei edes viestin esittäjälle.
Kolmanneksi communiossa viesti tai sanoma on sidottu yksittäiseen sosiaaliseen tilanteeseen ja sen välittömään vuorovaikutukseen. Tätäkin pidetään usein pelkästään hyvänä asiana mutta se ei ole sitä.
Monia tekijöitä, jotka vaikuttavat esimerkiksi pienryhmän toimintaan ja muodostumiseen, ei yksinkertaisesti voida hallita mitenkään suoraan. Viestit ja ideat jäävät toisinaan jakamatta, koska ei-tiedolliset ja asiaan liittymättömät tekijät sotkevat vuorovaikutuksen. Munuksessa puolestaan tällaista vaaraa ei ole: viesti on vapaa juuri koska sen suhde vastaanottajiin on vähemmän kiinteä.
Antiikin filosofeille oli tyypillistä juuri communio-vuorovaikutus. Heidät olisikin parempi nähdä eräänlaisina terapeutteina ja kädentaitajina, kuin suurina metafyysisten järjestelmien rakentajana.
Filosofin ja oppilaan suhde olisikin nykyistä potilaan ja lääkärin suhdetta vastaava. Filosofisen keskustelun tavoitteena oli saada oppilaan elämä paremmaksi ja onnellisemmaksi. Filosofi on ikään kuin moraalinen ja poliittinen valmentaja, nykykielellä sanottuna konsultti tai coach.
Kaikki vuorovaikutus ei kuitenkaan tähtää moraaliseen kehitykseen tai onnellisuuteen valmennuksen keinoin. Munus-vuorovaikutus tähtää viestin tai tiedon välittämiseen ja tämän taidon juuret ovat yhtä lailla antiikin ajattelussa ja filosofiassa.
Hyvin pidetty puhe kuulijoiden edessä on munus-vuorovaikutusta. Tällainen vuorovaikutus antaa puhujalle mahdollisuuden esittää kantansa ja perustella sitä mahdollisimman hyvin. Hyvä puhuja toki sovittaa sanomansa tilanteeseen ja kuulijakunnalleen mutta hän jättää tulkinnalle ja soveltamiselle enemmän tilaa kuin se, joka jatkuvasti vaatii dialogia tai läheistä vuorovaikutusta.
Munus-vuorovaikutuksella ja communio-vuorovaikutuksella on kummallakin oma päämääränsä: ensimmäinen pyrkii jakamaa tietoa ja toinen taas jalostamaan osallistujia. Syntyy sotkua, jos emme näe eroa näiden välillä. Kaikki vuorovaikutus ei ole terapiaa.