Kaikki tuntevat Hercule Poirotin, tuon belgialaisbrittiläisen yksityisetsivän, jolla on munanmuotoinen pää ja brittiläisen imperiumin muhkeimmat viikset. Jokainen Poirot-tarina päättyy kohtaukseen, jossa hän pitää puheen. Paikalle on koottu kaikki murhaan liittyvät ihmiset. Poirot röyhistää rintaansa ja kertoo tarinan, joka ratkaisee murhamysteerin.
Hyvä esimerkki tällaisesta puheesta on tuoreen Idän pikajunan arvoituksen (2017) loppukohtaus, jossa Kenneth Branagh näyttelee Poirotia. Tilanne on järjestetty lähes viimeistä ehtoollista muistuttavalla tavalla. Ja epäiltyjen kavalkadin edessä on Poirot, jonka apuna on ainoastaan hänen moraalinsa.
Rakenna puheesi Poirotin tapaan
Poirotin tapa esittää murhamysteeri ja sen ratkaisu on hyödyllinen ohjenuora puheen rakenteeksi. Hyvä puhe on kuin murhamysteeri ja pitää kuulijan jännityksessä loppuun asti.
Poirotin tarinassa on neljä keskeistä elementtiä, joiden avulla voidaan rakentaa hyvä puhe.
Ensinnäkin kaikki alkaa murhasta. Jotain on tapahtunut, jossakin on ongelma.
Kun puheessa kerrotaan tarina, murha vastaa heti puheen alussa esitettyä ongelmaa. Puhe alkaa sillä, että esitellään ongelma, jonka puheen pitäjä ratkaisee puheen lopussa.
Toiseksi Poirotin puhe esittelee murhamysteerin epäillyt. Aluksi heidät kuvataan sellaisena, kuin he vaikuttavat olevan. Tarinan kuluessa heistä voi kuitenkin paljastua uusia puolia: joku luotettava henkilö onkin petturi ja vakooja, kun taas jokin hämäräperäinen tyyppi paljastuukin hyväntekijäksi.
Tavallisemmassa puheessa nämä tarinan roolihahmot voivat olla esimerkiksi niitä, jotka ovat sanoneet puheen alussa esitetystä ongelmasta jotakin. Ehkä Eskon esittämää ratkaisua pidetään yleisesti hyvänä ratkaisuna, mutta nyt paljastuukin, ettei Esko ole se, miltä hän näyttää. Hänen ratkaisunsa onkin ongelmallinen.
Kolmanneksi Poirotin tarinaan kuuluu todistusaineiston esittely. Millaisia seikkoja murhan ratkaisemiseksi on selitettävä?
Puheen pitäjä esittelee tässä kohdassa kaikki ne seikat, jotka hyvän ratkaisun tulee ottaa huomioon. Nämä seikat muodostavat ikään kuin ennalta annetut pisteet, joiden kautta lopullisen tarinan pitää kulkea.
Neljänneksi tarina huipentuu murhan ratkaisuun ja murhaajan paljastamiseen. Jotta tähän päästään, on todistusaineisto laitettava osaksi merkityksellistä kertomusta. Paras ratkaisu mysteeriin on se, joka kertoo kuulijalle, keitä tarinan henkilöt todella ovat ja miten yksittäiset todistusaineiston palaset muodostavat kokonaisuuden. Hyvä puhe on todistusaineistosta ja hahmoista muodostuva tarina. Se huipentuu kuvaukseen siitä, miten murha tosiasiassa tehtiin ja kuka sen teki.
Puheen lopuksi siis tarjotaan ratkaisu puheen alussa esitettyyn ongelmaan. Samalla käy ilmi, miksi kilpailevat ratkaisut eivät toimi niin hyvin kuin puhujan esittämä ratkaisu. Hyvä puhuja kykenee pitämään kuulijansa jännityksessä loppuun asti. Hän ei paljasta murhaajaa heti alussa.
Poirot-rakenne sopii kaikenlaisiin ongelmiin
Poirotin tapa kertoa tarina sopii erilaisiin puheisiin. Kaikkein luonnollisin asiayhteys murhamysteerille on akateeminen. Akateemisen puheen (luennon tai esitelmän) tarkoituksena on tavallisesti ratkaista jokin tarkasti rajattu ongelma ja osoittaa, miksi puhujan ratkaisu on kilpailijoita parempi.
Myös poliittinen puhe voi noudattaa Poirotin oppeja. Ensin muotoillaan ratkaistava poliittinen ongelma, sitten esitellään seikat, jotka ratkaisussa pitää ottaa huomioon. Lopuksi esitetään ratkaisu. Tarinaan saadaan lisäväriä selittämällä, ketkä ovat hyviksiä ja ketkä puolestaan pahiksia.
Miksi murhamysteerin kaltainen tarina sitten toimii nykyaikana niin hyvin?
Eräs syy on varmaankin se, että maailmamme on monimutkaisempi nyt kuin koskaan aiemmin. Eri kulttuurit, tavat, ajatukset ja ideologiat törmäilevät. Sosiaalisessa mediassa kakofonia tunkeutuu jokaisen tajuntaan. 2010-luvun ihmisen ongelma on siis eräänlainen fragmentaarisuus: yksittäisistä palasista, ideoista ja sattumanvaraisista arvoista on hyvin vaikea saada muodostettua järkevää kokonaisuutta.
Tarina, etenkin murhamysteeri, on tietynlainen ratkaisu tähän ongelmaan. Kun Poirot pitää puheen, melkein sattumanvarainen joukko ihmisiä, yllättävät todistusaineiston palaset ja oudot sattumukset saavat merkityksen. Poirotin tarina yhdistää fragmentaariselta näyttävät palaset merkitykselliseksi kokonaisuudeksi. Tämä on äärimmäisen tyydyttävää erityisesti sellaiselle lukijalle ja kuulijalle, joka on tottunut jatkuvaan ajatusten ja näkemysten sekasotkuun.
Sankari palauttaa järjestyksen
Murhamysteerin suosioon saattaa olla vielä aikamme fragmentaarisuutta syvempi syy. Rikoskertomuksen suosio osoittaa, että siinä käsitellään jollakin tavalla nykyajan ihmistä syvästi koskettavia teemoja.
Päähenkilönä on usein riippumattomaton ja lähes kaikkivaltias sankari, josta rikoksen yllättäessä etsitään turvaa ja tukea. Rikostarinan perusidea onkin usein turvallisuuden ja luottamuksen järkkyminen, kun normaali tasapainotila rikkoutuu jonkun käsittämättömän rikoksen seurauksena.
Poirot on sankari, koska hän palauttaa moraalisen tasapainotilan siirtämällä syyllisyyden takaisin oikeaan paikkaan.
Taitava puhuja voi tällä tavoin asettaa itsensä retorisesti edulliseen asemaan ottamalla sankarin roolin omakseen: juuri hän on se, joka kertoo tarinan, ratkaisee ongelman ja laittaa todistusaineiston paikalleen. Tällaiseen henkilöön kuulijat voivat luottaa.