Ihmisen on kutakuinkin pakko olla huoleton ja siten myös välillä huolimaton kielenkäyttäjä. Muussa tapauksessa arkiviestintä hidastuisi ja hankaloituisi mahdottomuuksiin ja jokaisen viestin kirjoittamiseen menisi tolkuttomasti aikaa. Sen sijaan me luotamme muistavamme sanojen merkitykset oikein ja käytämme kieltä selkärangasta asti.

Itsekin olen huoleton kirjoittaja. Käytän kieltä leikkien ja kaivan tekstiäni elävöittämään erikoisia ilmauksia, joiden merkityksestä olen aina vain kutakuinkin varma. Toisinaan minun iskee kuitenkin epäilys. Olikohan tämän sanan merkitys sittenkään tämä?

Pieteettisen pedantit pilkunviilaajat

Olen aina pitänyt termistä pedantti ja käyttänyt sitä siinä merkityksessä, jonka se tuntuu lauseyhteyksissä yleensä saavan. Pedantti ihminen on säntillinen ja pikkutarkka, eikö niin? Kerran kuitenkin erehdyin googlaamaan, mitä pedantti ihan oikeasti tarkoittaa.

Kirjastot.fi: ”Otavan Uusi sivistyssanakirja vuodelta 1994 määrittelee sanan pedantti näin: pedantti (ransk. pédant < lat. paedago’gans = opettava), turhantarkka, pikkumainen ihminen.”

Kääk.

Olen kutsunut useampaa ystävääni pedantiksi kohteliaisuudeksi sitä tarkoittaen. No, jos heillä on sama arkikielessä esiintyvä positiivissävytteinen ymmärrys sanan pedantti merkityksestä, niin ei hätää. Mutta jos ei ole ja hekin päätyvät asian tarkistamaan, niin saatan tulla kovinkin väärinymmärretyksi.

Sama kävi hiljattain termille pieteetti. En tiedä, mistä olen sen aikanaan mukaani napannut, mutta olen ymmärtänyt sen lauseyhteydestä ”joku teki jotain suurella pieteetillä”. Olen siis antanut huolettomasti itseni ymmärtää, että pieteetti on synonyymi sanalle antaumuksella eli tehdä palolla ja ehkä jopa kaikkensa antaen. Mutta mitäs se Google meille kertoo, kun lähtee tarkistamaan pieteettiä?

Kielitoimiston sanakirja: ”pieteetti: harras kunnioitus (perinteitä kohtaan)”. Jahas. Ei ihan sinne päinkään. Olen kyllä uumoillut sanan herättämistä mielleyhtymistä, että hengellisyydellä saattaisi olla sanan kanssa jotain tekoa. Mutta edes ”tehdä hartaudella” ei yhdistyisi arkikielessäni perinteiden hartaaseen kunnioittamiseen.

No onko se nyt niin tarkkaa?

Kuinka minä, kielestä hullaantunut viestinnän ammattilainen, voin näiden asioiden kanssa tällä tavalla tupeksia? Helposti. Harva opiskelee sivistyssanat sanakirja kädessään ja etymologisella tutkimusotteella. Osan opimme perusteellisesti koulussa ja osan tuovat elämäämme työn ja harrastusten sanastot, mutta valtaosa periytyy lauseyhteyksissä muiden puheesta.

Ajan kanssa sanojen sävyt, käyttötavat ja siten jopa merkitykset muuttuvat. Ystäväni huomautti juuri tänä aamuna minulle, kuinka sana haju on alkujaan ollut täysin neutraali ja määrittynyt siitä sitten huolellisen nuuskinnan seurauksena joko lemuksi tai tuoksuksi. Nykyään sanan haju merkitys on kuitenkin alkanut kääntyä puhekielessä negatiivisen puolelle siinä missä pedantti liukuu hitaasti neutraalista jopa positiiviseen.

Koska opimme kielen muilta ja käytämme sitä sen jälkeen huolettomasti, on selvää, että kieli elää. Juuri tästä huolettomuudesta johtuen on ihan tavallista, että arkisessa kielessä puolet isompi tarkoittaa kaksinkertaista, eikä 1,5-kertaista. Matemaatikot kiristelevät hampaitaan, mutta eivät voi tälle maallikkojen pyhäinhäväistykselle mitään.

Ammattilaisen on sen sijaan aika ajoin pysähdyttävä. On tarkistettava käyttämiensä sanojen merkitykset. On oltava huolellinen sivistyssanoissa ja matemaattisissa määreissä. Myös etymologiasta on välitettävä. Etenkin jos on riskinä, että viestin vastaanottaja menee etsimään merkityksen käyttämällesi sanalle Googlesta eikä selkärangastaan.

Ilmoittaudu Retoriikan kesäkouluun