Paniikkiviestintä aktivoi kannattajasi – ja ehkä myös vastustajasi

Aktivoidessaan kannattajia poliitikot luovat usein paniikkimielikuvia. Tämä auttaa aktivoimaan omia kannattajia, mutta voi vaikuttaa myös vastustajaan. Kansan yhdistymisestä puhumisessa on omat riskinsä: se tulkitaan helposti teennäiseksi, eikä kuulija välttämättä ymmärrä puhujan tarkoitusta.

Nykyisessä poliittisessa tilanteessa, jossa äänestysprosentit laahaavat pitkin ojanpohjia, poliittisten johtajien haasteena on saada nukkuvat äänestäjät hereille. He voivat kyllä melko turvallisesti olettaa, että kansasta tietty osa on myötämielisiä heidän ajamilleen ideoille. Ongelmana on kuitenkin passiivisuus.

Paniikkiviestintä vetoaa pieneen ryhmään

Tässä tilanteessa poliitikko voi päättää puhutella vain omaa kannattajakuntaansa ja potkia tätä hereille. Hereille potkiminen edellyttää tyypillisesti jonkinlaista paniikkiviestintää tyyliin ”jos emme nyt toimi niin ne tulee ja vie meidän naiset ja hevoset”. Ilmeisesti monet poliitikot olettavat tämmöisen puhuttelun toimivan, koska sitä harrastetaan niin paljon. Selaamalla eri puolueiden populismiin kallellaan olevien kellokkaiden Twitter-tilejä tästä löytää liiankin helposti esimerkkejä.

Paniikkiviestinnän ei tarvitse herättää koko kansaa. Sen ei myöskään ole tarkoitus vakuuttaa vastustajia. Sen tarkoitus on pelkästään saada omat joukot kiihkon valtaan. Totuudesta ei myöskään tarvitse välittää. Kevin Costnerin ysäriklassikossa Waterworldissa pahisten pomo Deacon myöntää puhuttuaan palturia joukoilleen, ettei hänellä ole aavistustakaan siitä, minne heidän pitäisi paatillaan suunnistaa: ”Don’t worry, they’ll row for a month before they figure out I’m fakin’ it.”

Aktivoiko puheesi vastustajasi?

Paniikkiviestijä luottaa siihen realiteettiin, että usein voittoon riittää, että saadaan pienikin joukko ihmisiä uurnille. Vaalivoittoon ei tarvita totaalista voittoa (ellet ole diktaattori tai muusta syystä ihastunut pyöreisiin numeroihin), vaan demokratioissa riittää, että on vain ihan pikkuisen parempi kuin vastustajat.

Tämänkaltaisen herätyspuheen hintana on kuitenkin kasvava polarisaatio. Onnistuakseen se tarvitsee vihollisjoukon, jota syytetään kaikesta pahasta mitä maailmassa on ja joita ilman meillä olisi kaikki mahdolliset kivat jutut. Tällä strategialla Hillary Clinton hävisi vuoden 2016 presidentinvaalit, kun hän meni sanomaan ääneen, mitä hän oikeasti ajatteli suuresta osasta amerikkalaisista; he olivat halveksuttavaa roskaväkeä (”deplorables”).

Toisin sanoen paniikkiviestinnän riski on, että se aktivoi yhtä lailla oman puolueen kilpailijat, kuten USA:ssa kävi. Ylilento-osavaltioiden preerioiden asukkaat raahautuivat puskistaan vaalipäivänä näyttämään valtaisaa metaforista keskisormea Clintonille ja rannikkojen etuoikeutetulle eliitille. Seurausten arviointi jatkuu vielä tänäkin päivänä.

Yhdistymispuhe on myös riskialtista

Jos paniikkiviestintä rakentaa polarisoivan identiteettipolitiikan varaan ja sisältää edellämainittuja kontraproduktiivisia riskejä, mitä sitten olisi tehtävä? Kun Biden valittiin Trumpin seuraajaksi, hän esikuntineen puhui paljon jakolinjojen sortumisesta ja kansan yhdistymisestä. Tämä viesti tuntui välittömästi teennäiseltä. Jos olet käyttänyt viimeiset vuodet vastustajasi halveeraamiseen ja demonisoimiseen, et voi vaihtaa rekisteriä yhdessä yössä ilman, että teet itsesi naurunalaiseksi ja annat itsestäsi epäluotettavan vaikutelman.

Joskus yhdistymispuhe voi olla luonteeltaan tietoisen provokatiivista, kuten vaikkapa Sauli Niinistön taannoisessa vaalikampanjassa, jonka mukaan ”vastakkainasettelun aika on ohi”. Tämänkaltainen viestintä on myös riskialtista, koska se luottaa kuulijan kykyyn ymmärtää, missä rekisterissä nyt puhutaan. Nykyaikana, jolloin ihmiset tietoisesti tulkitsevat viestit pahimmalla mahdollisella tavalla, tämänkaltainen luottamus kuulijaan ei aina liene perusteltua. Samalla tavalla provokatiivinen, mutta ehkä vähemmän riskialtis, on Kokoomuksen kuntavaalislogan: ”Sydän on oikealla.” Erityisen suuri riski liittyy viesteihin, joista kuulija ei ole varma, onko puhuja tosissaan vai ei. Hyvä esimerkki tästä on Atte Kalevan ”Helsinki ilman kommunisteja” -video.

Päätöksiä ei tehdä pelkän puheen perusteella

Vaikka puheella ja viestinnällä voi saada aikaan paljon sekä pahaa että hyvää, retoriikan rajat tulevat melko nopeasti vastaan. Ihmiset harvemmin vaihtavat puoluetta sen perusteella, mitä joku sanoo. Paljon merkittävämpää on se, mitä joku tekee – tai ei tee. Tästä kaikesta voimmekin johtaa kaksi yksinkertaista periaatetta:

Jos halveeraat vastustajaasi, tiedosta, että tämä voi voimaannuttaa heitä.

Älä puhu ykseydestä, ellet ole valmis tekemään oikeasti töitä sen eteen.

Ilmoittaudu Retoriikan kesäkouluun

Kommentoi Ohjeet

Tässä blogissa saa kommentoida omalla nimellä. Kommentoijilta vaaditaan sähköpostiosoite.