Meillä on tapana ajatella, että ihmisten moraalinen luonto on yksioikoinen asia. Joko olen luotettava tai sitten en. Olen rehellinen ja noudatan sääntöjä tai sitten en ole. Ihmisellä joko on joukko hyviä luonteenpiirteitä tai sitten hän on paha. Ikävä kyllä moraalipsykologian tutkimus ei tue näin yksioikoista kuvaa.
Populaarissa teoksessaan The Character Gap: How Good Are We? (OUP, 2018) filosofi ja moraalipsykologi Christian Miller tarkastelee, mitä viimeaikainen tutkimus kertoo meille ihmisen hyvyydestä ja pahuudesta.
Millerin väite yksinkertainen. Me ihmiset emme ole niin hyviä (emmekä pahoja) kuin usein kuvittelemme. Me huijaamme enemmän kuin myönnämme itsellemme ja muille. Olemme haluttomampia auttamaan kuin kuvittelemme. Emme kuitenkaan ole läpeensä pahojakaan.
Miller on yksi 2022 Retoriikan kesäkoulun puhujista. Kesäkoulussa hän esittelee uusinta tutkimusta rehellisyyden hyveestä. Tämä kirjoitus avaa hänen tutkimuksensa laajempaa taustaa.
Luonne ja moraali
Luonteeksi moraalipsykologit ja filosofit kutsuvat niitä suhteellisen pysyviä yksilön piirteitä, jotka ilmenevät hänen elämänsä eri vaiheissa ja eri tilanteissa. Milleriä kiinnostaa lähinnä henkilön moraalinen luonne.
Moraalinen luonne puolestaan jakaantuu hyveisiin ja paheisiin. Hyveet ja paheet ovat hankittuja luonteenpiirteitä, jotka ilmenevät tilanteesta toiseen. Hyveisiin lukeutuvat esimerkiksi rehellisyys, rohkeus, oikeudenmukaisuus ja luotettavuus. Paheisiin taas epärehellisyys, epäoikeudenmukaisuus, pelkuruus ja laiskuus.
Meillä on tapana ajatella, että ihminen on olemukseltaan hyvä tai paha. Ehkä koko ihmislajilla on hyvä (tai paha) luonne. Ihmisyhteisön lisäksi myös yksilöillä vaikuttaisi olevan pysyvä moraalinen luonne.
Usein ajattelemme, että yksilö on janalla, jonka yhdessä päässä on Hitler ja toisessa Gandhi. Meillä on tapana ajatella henkilön moraalista luonnetta ikään kuin se olisi riippumaton muista ihmisistä ja tilanteesta, josta henkilö itsensä löytää. Rehellinen ihminen on aina rehellinen.
Psykologinen tutkimus kuitenkin haastaa tällaisten puhdaspiirteisten hyveiden ja paheiden olemassaolon niin ihmisyhteisön kuin yksilönkin tasolla. Millerin oma näkemys on karu: valtaosalla ihmisistä ei ole hyveitä ollenkaan. Kääntöpuolena on se, ettei ihmisillä hänen mukaansa ole juuri suuria paheitakaan.
Ihmisillä on tutkimuksen mukaan vähemmän tilanteesta toiseen pysyviä luonteenpiirteitä kuin tapaamme ajatella. Meillä ei taidakaan olla jonkinlaista olemusta, joka tekee meistä hyviä tai pahoja. Todellisuudessa henkilön käyttäytyminen riippuu enemmän hänen ympäristöstään ja tilanteestaan kuin haluamme myöntää.
Myös ihmisen käyttäytymisen motiivit ovat hyvinkin tilannesidonnaisia. Hyveet edellyttävät oikean käyttäytymisen lisäksi myös oikean motiivin. Henkilö voi toimia rohkeasti vaikkapa itsekkäistä syistä. Hyveelliseltä näyttävän käytöksen takana on harvoin päivänvaloa kestäviä motiiveja.
Auttaminen ja syyllisyys
Moraalipsykologinen tutkimus ei maalaa kaunista kuvaa luonteestamme. Miller käsittelee kirjassaan neljää keskeistä moraalisen toiminnan alaa. Nämä ovat auttaminen, vahingoittaminen, valehteleminen ja huijaaminen. Otan näistä vain muutamia esimerkkejä.
Auttamisen suhteen tulokset ovat synkkiä. Vaikka ihmiset pitäisivät itseään auttavaisina, he eivät useinkaan auta toisia ihmisiä. Miller kertoo viekkaasti järjestetystä tutkimuksesta, jossa koehenkilöitä tutkittiin heidän tietämättään ostoskeskuksessa. Ostoskeskuksessa oli kokeen järjestäjien apulainen: nainen, jonka ostoskassissa oli reikä ja josta tippui hiljalleen karkkeja. 20 aikuisesta ihmisestä, jotka näkivät karkkien tippuvan, vain kolme auttoi naista.
Kokeessa oli myös toinen osa. Tarkoitus oli selvittää auttamisen tai auttamatta jättämisen mahdollisia motiiveja. Tutkijat järjestivät kaksi erilaista kohtaamista.
Tutkijoiden avustaja teeskenteli ihmistä, joka pyysi koehenkilöitä ottamaan hänestä kuvan kamerallaan, jonka hän sanoi olevan ”herkkä häiriöille”. Kun koehenkilö sitten yritti ottaa kuvan, kamera ei toiminutkaan.
Ensimmäinen joukko ihmisiä sai avustajalta syytökset kameran rikkomisesta. Tämän tarkoituksena oli tuottaa koehenkilölle syyllisyyttä. Toista joukkoa avustaja ei puolestaan syyttänyt kameran toimimattomuudesta.
Ensimmäisestä, syyllisyyttä tuntevasta joukosta yli puolet sittemmin pysähtyi auttamaan naista, jonka kassista vuosi karkkeja. Toisesta joukosta vain 10% auttoi samaista naista.
Johtopäätös tästä (ja monesta jatkotutkimuksesta) on, että ihmisten auttamiskäytös on usein seurausta syyllisyydestä. Toisen ihmisen auttaminen vapauttaa syyllisyyden tunteesta, jonka jonkin muu tilanne on herättänyt. Ihmiset haluavat olla tyytyväisiä itseensä.
Monet muut tutkimukset ovat osoittaneet, että moraalisen motivaation lähteitä ovat häpeän ja nolatuksi tulemisen välttäminen. On tärkeä huomata, kuinka tilannesidonnaisia nämä tunteet ovat. Tutkimukset paljastavat, että hyveellisen tai paheellisen luonteen sijaan ihmisen käytöstä jossakin tilanteessa ohjaavat enemmän tai vähemmän sattumanvaraiset sosiaaliset tunteet. Myös mieliala vaikuttaa: eräässä tutkimuksessa huomattiin, kuinka tilassa leijuva herkullinen pullantuoksu vaikutti positiivisesti auttamishalukkuuteen.
Miller vetää karun johtopäätöksen: me ihmiset emme yleisesti ottaen ole kovinkaan myötätuntoisia toisiamme kohtaan. Hyveeseen kuuluu oikea motivaatio, kuten edellä kävi jo ilmi. Vaikka toisinaan autammekin toisiamme, eivät sen taustalla olevat motiivit, kuten sosiaalinen häpeä ja nolatuksi tulemisen pelko, ole erityisen hyveellisiä.
Miller kuitenkin huomauttaa, ettemme ole erityisen paheellisiakaan. Toisinaan empatia motivoi ihmisiä auttamaan toisia. Empatia on ihmisen psykologinen kyky asettua toisen asemaan ja kokea vastaavia tunteita. Kun ihmiset laitetaan tutkimuksissa tilaan, jossa heitä kehotetaan samaistumaan toisen ihmisen tunteisiin, heidän auttamistaipumuksensa kasvaa. Ihmiset eivät siis ole pohjattoman itsekkäitäkään. Empatia ajaa meitä välittämään toisistamme, ainakin toisinaan.
Lisää ikäviä tuloksia
Tutkimusten mukaan ihmisiä ei myöskään ole kovinkaan vaikea saada tuottamaan tuskaa kanssaihmisilleen. Stanley Milgramin sosiaalipsykologisessa kokeessa 1970-luvulla koehenkilöitä pyydettiin antamaan sähköiskuja toiselle ihmiselle koneen välityksellä kokeen järjestäjän käskystä. Iskujen vastaanottaja oli tietenkin mukana juonessa.
Milgramin kokeessa kävi ilmi, että valtaosa koehenkilöistä oli valmiita antamaan koviakin shokkeja, vaikka niitä vastaanottava henkilö osoitti tuntevansa kipua, kunhan vaan hän sai siihen suoria käskyjä kokeen järjestäjältä.
Milgramin ja monien myöhempien kokeiden tuloksista voimme päätellä, että ihmisten taipumus totella auktoriteetteja ja välttää heidän moitteensa on niin vahva, että he ovat valmiita satuttamaan muita, vaikka he kokevatkin sen hyvin epämukavaksi. Lisäksi ihmisillä on taipumus vältellä vastuuta: vastuu toisen satuttamisesta on helppo laittaa kokeen järjestäjien tilille. Hehän antavat käskyjä ja koehenkilöt vain tottelevat.
Tämä ei tiedä hyvää esimerkiksi myötätunnon tai oikeudenmukaisuuden hyveille.
Miller löytää tutkimuksista kuitenkin myös hyviä puolia. Kaikki koehenkilöt eivät seuranneet auktoriteettien käskyjä. Monet ihmiset kokivat tilanteen myös hyvin epämukavaksi: he hikoilivat, hermoilivat ja varmistelivat että kaikki on kunnossa. Tästä voidaan päätellä, että ihmiset eivät yleisesti ottaen ole myöskään tunteettomia hirviöitä. Tuskan tuottaminen toisille aiheuttaa ihmisessä tavallisesti vastustusreaktion. Valtaosalla ihmisistä ei siis ole julmuuden pahettakaan.
Myös valehtelun ja huijaamisen osalta moraalipsykologian tulokset ovat synkkää luettavaa. Pieniä valkoisia valheita ihmiset laskettelevat keskimäärin kolmannekselle viikon aikana tapaamistaan ihmisistä. Valkoisia valheita kerrotaan lähinnä tuttaville ja esimerkiksi asiakkaille. Näistä melkein 60% jää ihmisten omasta mielestä huomaamatta. Vakavia valheita ihmiset puolestaan päästävät suustaan ystävilleen ja läheisilleen lähes yhtä paljon kuin valkoisia valheita.
Pieniä valkoisia valheita kerrottiin lähinnä kohteliaisuudesta ja toisten mielen piristykseksi. Vakavia valheita kerrottiin puolestaan henkilön oman moraalisen kulissin ylläpitämiseksi ja siksi, että läheisen suhteen pelättiin kärsivän, jos totuus tulisi ilmi. Ihmiset valehtelevat myös syyllisyyden ja nolatuksi tulemisen välttämiseksi.
Näiden tutkimusten valossa näyttää vahvasti siltä, että suurimmalta osalta ihmisistä voidaan perustellusti olettaa puuttuvan rehellisyyden hyve. Rehellinen ihminen kertoisi totuuden useammin ja moraalisemmista syistä, kuin ihmiset tavallisesti tekevät.
Ihmisiä ei Millerin mielestä kuitenkaan voi pitää sydämettöminä valehtelijoinakaan. Ihmiset usein puhuvat totta vaikeistakin asioista ja kokevat olonsa epämukaviksi etenkin vakavia valheita kertoessaan.
Yhteenvetoa
Millerin mukaan tutkimuksista syntyy seuraava kokonaiskuva:
- Monissa tilanteissa ihmiset käyttäytyvät moraalisesti hyvin.
- Monissa tilanteissa ihmiset käyttäytyvät moraalisesti ala-arvoisesti.
- Valtaosa ihmisistä kykenee ensin käyttäytymään hyvin ja sitten heti perään ala-arvoisesti.
- Moraalisen käyttäytymisen muutokset ovat erittäin herkkiä ympäristön vaikutukselle, emmekä huomaa itse tuota ympäristön vaikutusta.
- Moraalinen motivaatiomme on usein itsekeskeinen mutta kykenemme myös motivoitumaan monella muulla tavalla.
- Käyttäytymisemme taustalla ei useinkaan ole vain yhtä, esimerkiksi itsekästä, motiivia, vaan monet erilaiset motiivit liikuttavat meitä samanaikaisesti.
- Olemme harvoin itse tietoisia kaikista motiiveistamme ja usein olemme kokonaan väärässä niistä.
Lopputuloksena Miller esittää, että ihmiset ovat pääsääntöisesti jossakin paheellisen ja hyveellisen luonteen välimaastossa. Hyveitä on harvoilla, mutta myös merkittävät paheet ovat harvinaisia.
Itseään voi kehittää (vähän)
Olisi kuitenkin hienoa, jos meillä itse kullakin olisi hyvä moraalinen luonne. Hyväluontoiset ihmiset tekevät maailmasta paremman paikan. Jos tarkoituksesi on parantaa maailmaa, kannattaa aloittaa omasta itsestäsi. Jos onnistut tässä, saatat oikeasti muuttaa maailmaa parempaan suuntaan.
Hyvä moraalinen luonne tuottaa iloa ja tyydytystä henkilölle itselleen. Tutkimus osoittaa, kuinka monilla hyveillä on yhteys ihmisen omaan onnellisuuteen ja hyvinvointiin. Esimerkiksi kiitollisuus ja toivo korreloivat tyytyväisyyden kanssa. Kiitolliset ihmiset ovat onnellisempia, ovat tyytyväisempiä työhönsä sekä elämäänsä muutenkin. Samoin rehellisyys ja integriteetti vähentävät aggressiivisia taipumuksia ja ennustavat menestystä vaativissa työtehtävissä.
Olisi siis hyödyllistä, jos kykenisimme ylittämään kuilun tosiasiallisen moraalisen luonteemme ja ideaalin moraalisen luonteen välillä. Millerin tutkimukset tarjoavat tälle muutamia keinoja.
Ensinnäkin meillä on näyttöä siitä, että moraaliset roolimallit ovat oikeasti hyödyllisiä. Tarinat hyveellisestä käyttäytymisestä ja hyveellisistä ihmisistä vaikeissa tilanteissa todella vaikuttavat meihin moraalista motivaatiota lisäävällä tavalla. On näyttöä esimerkiksi siitä, kuinka sankarillisten, fiktiivisten hahmojen seikkailuista lukeminen auttaa. Parhaimmillaan roolimalli on silloin, kun tämän kanssa voi osallistua normaaliin elämään. Millerin mukaan siis tarvitsemme pyhimyksiämme.
Toisekseen voimme parantaa luonnettamme opettelemalla konkreettisia taitoja erilaisissa tilanteissa. Suurimman haasteen moraaliselle toiminnalle aiheuttavat tilannesidonnaiset tekijät. Kontrollin opettelu tällaisissa tilanteissa voi johtaa moraaliseen kehitykseen. Hyveellisyys on pikemminkin taitolaji kuin luonteen asia. Hyveellinen henkilö osaa ennakoida ja kontrolloida niitä tilanteita, joihin hän joutuu.
Kolmanneksi voimme myös omaksua ja levittää tietoa moraalipsykologisesta tutkimuksesta. Oman moraalisen identiteetin kannalta ikävien tutkimustulosten tuntemisesta on merkittäviä hyötyjä. Osaan valmistautua paremmin erilaisiin tilanteisiin ja opin olemaan anteeksiantavaisempi itseäni ja muita kohtaan. Lisäksi voin huomata, millaisia auttamisen taitoja minun tulisi opetella.