Toimittajaa saa kritisoida, jos juttu on huono tai virheellinen, ja toimittajan pitää vain kestää se. Toimittajat ovat kuitenkin ihmisiä. Ihan mitä tahansa ei toimittajienkaan tarvitse sietää.
Työskennellessäni suuressa suomalaisessa sanomalehdessä sain noin viisi vuotta sitten perääni häirikön. Kun uhkaava ja seksuaalissävytteinen häirintä oli jatkunut päivin ja öin pari vuotta, olin valmis tekemään rikosilmoituksen. Pyysin asianajotoimistolta neuvoja. Toimistossa minulle esiteltiin yksi yhtiön kärkijuristeista. Hän riemastui. Naistoimittajille aiheutetaan poliittisella vainoamisella ahdistusta ja pelkoa, Venäjän trollit tekevät sitä, hän saarnasi.
Eipä tiennyt huippujuristi, että tämä häirikkö ei ollut koskaan kommentoinut työni jälkeä, ja vielä vähemmän Suomen ulko- tai turvallisuuspolitiikkaa. Ei tiennyt huippujuristi sitäkään, pelottiko minua vai ärsyttikö vain. Rikosilmoituksen tein lopulta törkeästä kunnianloukkauksesta ja viestintärauhan häirinnästä. Myöhemmin poliisi kyllä muutti nimikkeen vainoamiseksi, mutta se oikeus on heille suotava.
Toimittajan ammatin arvostus on ollut selkeässä laskusuunnassa jo pitkään (vaikka sitä vielä arvostetaankin enemmän kuin kansanedustajan, kiinteistövälittäjän, pörssimeklarin tai tubettajan työtä). Osin syyllisiä ovat toimittajat itse: toisinaan me olemmekin varsin ylimielisiä besserwissereitä. Kykymme esiintyä erehtymättöminä vetää vertoja yli-ihmisille.
Mutta ovatko toimittajat herkkänahkaisia? Kyllä ja ei. Tuntuu vaikealta myöntää, että minua on kuvottanut lukea tuntemattoman ihmisen lähettämiä, itseäni koskevia haaveita seksuaalisesta väkivallasta. Seuraako tämän myöntämisestä se, että minulle ilkutaan, että jos ei vaalea pikku pää kestä, niin tyttö on hyvä ja pysyy pois somesta? Luulevatko ihmiset nyt, että tehtailen rikosilmoituksia ihan kuntourheilun hengessä?
Sellaisiakin ihmisiä tietysti on. Toimittajien kesken rikosilmoitustehtaat ovat kuitenkin niin mitätön vähemmistö, että kansalaisen todennäköisyys kohdata valittajatoimittaja on korkeintaan marginaalinen. Lisäksi luonteeltaan julkiseen työhön kuuluu korostunut velvoite sietää julkista arvostelua, ja valtaosa toimittajista sietää paljon enemmän kuin edes tarvitsisi.
Jos toimittaja siis on tehnyt työnsä huonosti, se pitää saada sanoa. Ja toimittajan pitää kestää tämä siinä missä kansaedustajien pitää sietää se, että kansalaiset vastustavat jotakin hänen poliittista linjaustaan tai juontajan tulee sietää se, että yleisön mielestä hän artikuloi epäselvästi tai sössöttää.
Juontaja, toimittaja ja kansanedustaja ovat kuitenkin kaikki ihmisiä. He saattavat olla paksunahkaisia ihmisiä, jotka tietävät ja tunnistavat ammattinsa asettamat velvoitteet ja rajoitteet. He eivät kuitenkaan ole tunteettomia objekteja tai jotain julkisen maailman hologrammeja, joihin voi kohdistaa ihan mitä vain. Eiväthän yleisönkään edustajat tai äänestäjät siedä itseensä kohdistuvaa halveksuntaa.
Vanha sanonta niin metsä vastaa kuin sinne huutaa on edelleen tosi. Se pätee kaikkien ihmisten välillä, oli heidän ammattinsa mitä tahansa. Toimittajaa saa kritisoida, jos juttu on huono tai virheellinen, ja virheet on kyettävä myöntämään. Minäkin erehdyn, ja olen myös joskus vastannut asialliseen palautteeseen liian ilkeästi. Anteeksi.
Toivottavasti kukaan ei kuitenkaan enää uhkaisi raiskata.