Ihmiselämässä vaikeimpia valintoja eivät ole valinnat hyvän ja pahan väliltä, vaan valinnat hyvän ja hyvän välillä. Valitseepa kumman tahansa vaihtoehdon, menettää jotain hyvää. Siksi nykyihmisten olisi perehdyttävä antiikin Kreikan tragedioihin.
Oxfordissa on upea ja perinteikäs Blackwellin kirjakauppa, jossa saa helposti hukattua joka kokonaisen päivän, ellei useampia. Mutta onneksi ajan hukkaaminen tuossa kyseisessä pyhätössä ei koskaan mene oikeasti hukkaan. Edellisellä vierailulla käteeni tarttui (muun muassa) Robert D. Kaplanin pysäyttävä kirja The Tragic Mind.
Kaplan on pitkän linjan sotatoimittaja ja tätä nykyä geopolitiikan professori. Käsillä oleva teos on tilinteko hänen uransa aikana tekemistään virheistä. Erilaisilla kriisialueilla työskennellessään hänen vallassaan oli välittää kuvaa kentältä kotimaan päättäjille ja kansalle. Kaplan kertoo kokemuksistaan Balkanilla, Romaniassa, Irakissa ja Afganistanissa. Vuosien jälkeen hän on havahtunut siihen, kuinka hänen uutisointinsa esimerkiksi Balkanilta käytännössä vaikutti käytännön ulkopolitiikkaan tavalla, joka esti tehokkaan puuttumisen kriisiin. Nyt hän myöntää olleensa väärässä.
Nuori Kaplan oli ollut vaarallisen ja tuhoisan maailmankuvan lumoama, jota hän kutsuu optimismiksi. Optimisti ei uskalla kohdata maailmaa sellaisena kuin se on, vaan hän kuvittelee sen olevan todellisuutta parempi. Siksi optimisti jättää jälkeensä sekasotkun. Ja mikä pahempaa, optimistin sekasotku jää tyypillisesti jonkun muun siivottavaksi optimistin siirtyessä muualle levittämään ilosanomaansa.
Ex-optimisti Kaplan on hoitanut sieluaan lukemalla antiikin Kreikan tragedioita, joiden juonenkäänteitä hän kirjassaan kommentoi suhteuttaen niitä oman aikamme kriiseihin. Kaplanin mukaan tragedioita on luettava ja pohdiskeltava, jotta aktuaalinen elämämme olisi vähemmän traagista. Vanha Kaplan ei ole pessimisti, vaan traagikko.
Kuinka tämä nyt sitten liittyy julkiseen puheeseen?
Suuri osa julkisesta puheesta ja toiminnasta on Kaplanin mukaan sellaista, joka yrittää välttää riskinottoa. Kaplanin mukaan suurten sotien jälkeen on kasvanut sukupolvi, joka ei enää ymmärrä tragediaa. Tragedioissa päädytään usein mahdottomien valintojen eteen, joissa mikä tahansa ratkaisu on jollain tapaa kauhea. Ihmiselämässä on syvimmiltään kyse trade-offeista, valinnoista, joissa saadaan jotakin samalla, kun jotakin hävitään. Tai kuten Kaplan tiivistää: ”ihmiselo on hyvän taistelua hyvää vastaan”.
Kun traagikko puhuu, hän tietää ottavansa riskin, ja hän myös valmistautuu kantamaan seuraukset, jotka välttämättä ovat aina osin myös negatiivisia. Optimisti ajattelee, että kaikenlaiset hyvät voidaan realisoida ilman riskiä. Optimistikin puhuu, mutta ilman tietoisuutta puheensa riskialttiudesta. Kuinka tämä on mahdollista?
Kaplanin mukaan insentiivirakenteet on korruptoituneet sellaisiksi, että ne mahdollistavat sen, että epäonnistumisesta ei rangaista, vaan palkitaan (engl. ”failing upwards”). Tyhmiä päätöksiä tehneet, tai päätösten tekemistä vältelleet, nostetaan aina vain korkeampiin virkoihin, eivätkä he koskaan joudu vastuuseen tekemistään virheistä, joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Tragedia ei pääse realisoitumaan, koska päähenkilöt pystyvät väistämään vastuunsa.
Kaplanin mukaan tämä johtaa siihen, että tilinteon hetkeä siirretään koko ajan pidemmälle, jolloin tilanne ehtii pahentua ja mätä levitä laajemmalle. Kun kriisi lopulta realisoituu, se on monin verroin tuhoisampi. Siksi sekä puhujien että kuulijoiden tulisi ymmärtää todellisuuden traagisuus, ja julkisen puheen tulisi tehdä läpinäkyväksi se, mitä riskejä edessämme on.