Identiteetti, maailmankuva ja tarinat ovat keskeinen intuitiivisen ajattelun muoto. Ymmärryksemme itsestä, toisista ja maailmasta yleensä rakentuu tarinoiden varaan. Jos koemme uhkaa, tukeudumme maailmankuvaamme ja siihen liittyviin kulttuurisiin uskomuksiin entistä tiukemmin.
Turvattomuus tekee meistä ryhmäajattelijoita. Edellisessä blogitekstissäni käsittelin psykologista turvattomuutta ja siihen liittyvää taipumusta myötäillä muita ryhmän jäseniä. Toisten myötäilyn lisäksi erilaiset uhat saavat meidät tukeutumaan vahvemmin edustamaamme kulttuuriin ja sen maailmankuvaa rakentaviin tarinoihin.
Erilaisten uhkien luoma ahdistus ei ainoastaan vähennä sietokykyä kognitiiviselle dissonanssille, jota omastamme poikkeava ajattelu aiheuttaa, vaan saa meidät myös havahtumaan omaan kuolevaisuuteemme. Tämä lisää tarvetta nähdä elämämme merkityksellisenä osana jotain suurempaa kertomusta, jonka ympäröivä kulttuuri meille tarjoaa.
Keskitynkin tässä tekstissä identiteettiin, maailmankuvaan ja tarinoihin keskeisenä intuitiivisen ajattelun muotona.
Uhan ei tarvitse edes olla kovin konkreettinen. Jo esimerkiksi epäoikeudenmukaisuuden havaitseminen johtaa siihen, että haemme turvaa oman viiteryhmämme maailmankuvasta ja suvaitsevaisuus erilaiselle ajattelulle vähenee. Sosiaalipsykologisissa koeasetelmissa Yhdysvalloissa esimerkiksi kuvaukset Enronin kirjanpitorikosten kaltaisista yhteiskunnallisista vääryyksistä ovat saaneet muuten liberaalit koehenkilöt kannattamaan ”perinteisiä” arvoja.
Jos taas koemme tilanteemme olevan turvallinen, siedämme erilaisen ajattelun tuottamaa ahdistusta ja yleisesti maailman kompleksisuutta ja moniselitteisyyttä paremmin.
Kolauksen saanut turvallisuuden tunne lisää siten tarvetta tukeutua omaan maailmankuvaan ja siihen liittyviin kulttuurisiin uskomuksiin, jotka määrittelevät ryhmän jäsenyyttä ja siten omaa identiteettiä. Toisin kuin tosiasioihin liittyvät uskomukset, tällaiset uskomukset ovat tyypillisesti sellaisia, että niitä on vaikea osoittaa vääriksi. Niitä voisikin ajatella jonkinlaisina sosiaalisen todellisuuden matemaattisten aksioomien vastineina, jotka ovat subjektiivisesti totta riippumatta ulkopuolisista faktoista.
Toisin kuin faktoihin liittyvät uskomukset, kulttuuriset uskomukset voivat olla irrationaalisia siinä mielessä, että ne voivat olla ristiriidassa muiden saman ihmisen uskomusten kanssa. Esimerkkinä voisivat olla uskonnolliset käsitykset, mutta uskomukset voivat olla huomattavasti arkisempiakin. Ihminen saattaa vaikka olla samaan aikaan sitä mieltä, että Amerikan Yhdysvallat on maailman paras maa, ja että maassa on kaikki pilalla.
Olennaista tällaisille kulttuurisille uskomuksille ovatkin niihin liittyvät tarinat, eli tekevät tyhjäksi vasta-argumentit, joilla ilmiselvät ristiriitaisuudet voidaan selittää pois: USA on paras maa, mutta sen on pilannut turmeltunut eliitti. Minkä tahansa historiallisen tai tilastollisen faktan esittäminen ei tällaista uskomusta voi muuttaa, koska uskomuksen ympärille on aina mahdollisuus rakentaa näkemystä tukeva tarina.
Ihmisten ymmärrys itsestä, muista ihmisistä ja maailmasta yleensä rakentuu tarinoiden varaan. Meihin imeytyy tällaisia tarinoita tahtomattamme sienen tavoin, ja ilmeisesti ne ovat olleet keskeinen tiedonsiirron muoto ennen kirjoitusjärjestelmien kehittymistä.
Tarinoiden tehtävä on olla intuitiivisesti vakuuttavia – maailman kompleksisuudesta johtuen ne eivät koskaan voi olla loogisesti tyhjentäviä. Meillä ei ihmisinä ole edes pääsyä tapahtumien syy- ja seuraussuhteisiin, vaan päättelemme sellaisia käyttäen apuna tarinoita, jotka ovat osa maailmankuvaamme. Tällaisista tarinoista luopuminen on vaikeaa, koska ne usein määrittelevät samalla myös sitä identiteettiä, jota kannamme.
Koska nykyinen yhteiskunnallinen todellisuus on kompleksinen, systeeminen ja kaoottinen ja sen ongelmat sitä kautta viheliäisiä, tällaiset kertomukset kuvaavat ympäröivää maailmaa heikosti. Sen vuoksi rinnakkain elää useita, sisäisesti yhdenmukaisia mutta keskenään ristiriitaisia tarinoita.
Johtavatko tällaiset ristiriitaiset kulttuuriset kertomukset välttämättä konfliktiin erilaisten maailmankuvien välillä? Historia osoittaa lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka hyvinkin erilaiset maailmankuvat ovat eläneet rinnakkain rauhanomaisesti. Ratkaisu tässäkin on kyky näkökulmien vaihtamiseen ja kriittisyys todellisuutta luovien kertomusten suhteen, taito nähdä niiden takana oleva, usein monimutkainen todellisuus, jota voi kuvata lukemattomin, yksilöllisin tarinoin. Olennaista on myös nähdä ihmisiä yhdistävät – ei erottavat – tekijät.
Tällainen kyky kuitenkin näyttäisi kukoistavan ainoastaan turvallisessa ja oikeudenmukaiseksi koetussa ympäristössä.
Ääriajattelulle on tyypillistä halu päästä yksin määrittelemään tarinat, joilla yhteiskunnallisia ilmiöitä selitetään. Miten siis luoda tarina, joka estää vaihtamasta toisella tavalla ajattelevan näkökulmaan tai mahdollistaa jopa heidän epäinhimillistämisensä? Reseptiin kuuluu ainakin mustavalkoinen asetelma ”toisten” aiheuttamasta uhasta tai suuresta epäoikeudenmukaisuudesta, joiden uhrina ”me” olemme nykytilanteessa, myytti loistokkaasta menneisyydestä ja visio paremmasta maailmasta, jonka omalakinen muutos tuottaa.
Sen sijaan tarinat, jotka kuvaavat kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta – ihmisen elämään kuuluvaa turvattomuutta – yleisinhimillisesti eivätkä rakenna identiteettien välistä vastakkainasettelua, vähentävät tutkimusten mukaan polarisaatiota ja lisäävät myötätuntoa ja sovittelevuutta erilaisia ihmisiä kohtaan.
Viljellään näitä tarinoita.