Olin maanpuolustuskorkeakoulussa opettamassa kadeteille esiintymistaitoa.

Olin puhunut kohta puolitoista tuntia ja tajusin, että jäljelläolevana aikana en ehtisi mitenkään käydä läpi kaikkea, mitä olin suunnitellut.

Tein nopean päätöksen: jätän osan kokonaan pois. Mieluummin yksi asia kunnolla, kuin hätäisesti kaikkea.

Ja kun sitten lopetin, tarkalleen kello 15.00, tunsin pienoista ylpeyttä – juuri näin pitäisi kaikkien puhujien toimia: kunnioittaa enemmän kelloa kuin omaa sanomisenhaluaan.

Luennon jälkeen menin sotkuun kahville seuranani eräs kuulijoista, jonka tunsin muista yhteyksistä.

Kesken kahvittelun hän huomautti hienovaraisesti: “Merkillistähän tässä oli se, että palvelusohjesäännön mukaan sinulla oli aikaa kaksi tuntia enemmän, klo 17 saakka…”

MITÄÄÄÄH?!??!

Otin kännykän taskusta ja tarkistin saman tien majurilta mailissa saamani kutsun. Siellähän se luki: “Olen varannut käyttöösi 13.15-17.00 välisen ajan…”

Hups.

Luennoitsija pakkaa laukkunsa ylpeänä – kaksi tuntia etuajassa.

Kuulin myöhemmin, että kadetit eivät olleet panneet moista lainkaan pahakseen – he olivat istuneet auditoriossa aamukahdeksasta ja pääsivät viikonlopunviettoon kaksi tuntia etuajassa.

Pisteet tilanteessa korjasi paikalla ollut majuri, joka ei häkeltynyt oudosta käänteestä vaan – sotilaan hyvettä osoittaen – mukautui nopeasti muuttuneeseen tilanteeseen. Hän ei tehnyt sekaannuksesta numeroa vaan kakistelematta päästi niin kuulijat kuin kouluttajan ulos salista kello kolme. Eikä edes huomauttanut asiasta – ehkäpä välttääkseen luennoitsijan julkisen nolaamisen.

Tunnetilani tapahtuneen jälkeen oli sekoitus häpeää omasta sekoilusta ja kiitollisuutta herra majurille hänen suvereenista tilannetajustaan.

Lohduttauduin sillä, että puheen anti kuulijoille vain harvoin on suoraan verrannollinen sen kestoon.

Olinhan juuri samalla luennolla kertonut kadeteille esimerkin jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothista, joka tuli pitämään puhetta kentällä seisovalle sotilaiden joukolle. Juuri kun kenraalin piti aloittaa, alkoi sataa kaatamalla. Suunniteltu puhe jäi povitaskuun. Sen sijaan Ehrnroothin puhe kuului näin: “Sotilaat! Mieluummin kuivat takit kuin kuivat puheet. Tupiin mars!”

Siinä vasta puhe! Uskon, että jokainen kuulija muistaa sen lopun elämänsä. Tämä puhe välitti vahvan viestin: kenraali välittää sotilaistaan. Voisiko samaa välittää yhtä mieleenjäävästi millään taskusta kaivetulla puheella?

Ehrnrooth-esimerkki ei ole mikään puolustus minulle, joka jätin asioita sanomatta silkkaa huolimattomuuttani.

Mutta se on upea muistutus meille, jotka niin usein teemme sen toisen virheen: puhumme liikaa, silloinkin kun tilanne kehottaisi lyhytsanaisuuteen. Seminaareissa ylitämme meille annetun ajan. Lavertelemme ja jaarittelemme kokouksissa. Varastamme toistemme aikaa.

Yksi vaikuttavimmista itse kuulemistani puheista on puhe, jonka “kuulin” vuonna 2008. Sekin oli puhe, joka jätettiin pitämättä ja joka juuri siksi oli niin vaikuttava.

Mutta siitä lisää seuraavalla bloggauskerralla – olen taas jo jaaritellut liiaksi!