Me ihmiset olemme erilaisia. Matemaattisesti lahjakas ei välttämättä ole paras johtaja ja toisaalta innostava muutosjohtaja ei välttämättä ole niin pikkutarkka kuin voisi toivoa. Jotta voisit olla paras itsesi, sinun tulee olla tietoinen vahvuuksistasi. Mutta erityisesti sinun tulee tietää, mitkä ovat heikkoja kohtiasi – tai suoremmin sanottuna, millä tavalla olet perseestä.
Otin vastikään osaa eräänlaiseen kehityskeskusteluun. Kehityskeskustelu oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että osanottajien välillä ei ollut minkäänlaista hierarkkista suhdetta (toisin kuin työelämässä usein), vaan kaikki osanottajat olivat vertaisia keskenään. Kyseessä oli animetapahtuma Desuconin pääjärjestäjien tapaaminen, jossa keskustelimme vapaaehtoistapahtuman järjestämisen haasteista ja mietimme, miten tapahtuman johtamista voisi kehittää.
Eräs osanottaja totesi, että hänen haasteenaan oli ollut hänen oma passiivisuutensa: “En mä sitä silloin tajunnut, mutta mun hommahan tosiaan on kysellä niiden muiden perään ja kysyä, että miten homma edistyy. Muuten voi tulla yllätyksiä, kun jollain onkin ollut ongelma mutta se ei ole uskaltanut kertoa siitä. Mutta en mä toisaalta halunnut silloin niitä hiillostaa, kun se kuulostaa musta vähän kyttäämiseltä. Ja sitäpaitsi pitäähän mun luottaa niihin.” Tähän totesin, että “Aivan, eli olet samalla tavalla perseestä kuin minä”.
Kommenttini aiheutti nauruntyrskähdyksiä, mutta myös kysyviä katseita. Siis että mitä?
Kuten kaikki tiedämme, opettajat, self-help -kirjallisuus ja erilaiset työelämävalmentajat mielellään kertovat ihmisille, että näiden täytyy olla tietoisia vahvuuksistaan.
Tämä on tietysti täysin totta. Nykyaikainen, globaali työelämä edellyttää vahvuuksien hyödyntämistä niin valtiollisella kuin henkilökohtaisellakin tasolla, yritystasoa unohtamatta. Suomen ei kannata kilpailla halpatuotannossa vaan huipputekniikassa, menestyvän peliyrityksen ei kannata laajentaa maatalouskoneiden tuotantoon ja koodivelhon tuskin kannattaa koodaamisen ohella pyörittää kukkakauppaa.
Suutari siis pysyköön lestissään. Kukin tehköön sitä, missä on vahvoilla. Ja vielä parempi, jos tuota piirrettä kehittää ja kultivoi edelleen.
Ajatus ei ole uusi. Erikoistumisen hyödyistä saarnasi jo Adam Smith kirjassaan Kansojen varallisuus (The Wealth of Nations) vuonna 1776. Eikä Smith suinkaan ollut ensimmäinen.
Maallisen vaurauden kartuttamista varten onkin tärkeää olla tietoinen vahvuuksistaan.
Mutta väitän, että henkilökohtaisen, henkisen kasvun kannalta on paljon tärkeämpää olla tietoinen heikkouksistaan. Toisin sanoen siis siitä, millä tavalla on perseestä.
Jos et tiedä, miten olet hankala, olet helposti sietämätön
Välillä kuulee sanottavan, miten on tärkeää olla oma itsensä. Tämä on totta, mutta niin treffeillä, työhaastattelussa kuin muissa tärkeissä vuorovaikutustilanteissa on vielä parempi olla paras itsensä.
Mutta kaikista tärkeintä on olla olematta huonoin itsensä.
Meillä kaikilla on omat huonot puolemme. Puhun nyt varsinkin sellaisista piirteistä, jotka ilmenevät sosiaalisessa kanssakäymisessä. Yksi höpöttää puutaheinää, toinen on ärsyttävä inttäjä, kolmas besserwisseröi knoppitiedolla.
Ongelma on siinä, että omia heikkouksiaan on vaikea tunnistaa. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta asiasta, että me kaikki toimimme omasta mielestämme (useimmiten) järkevästi. Ei pätijä päde ärsyttävyyttään. Hänen mielestään on vain tärkeää, että hommat hoidetaan oikealla tavalla. Besserwisser tahtoo, että myös yksityiskohdat ovat kunnossa. Höpöttäjä haluaa ehkä välttää konflikteja ja myötäilee siksi kaikkia osapuolia – myös silloin, kun osapuolet ovat täysin eri mieltä keskenään.
Heikkouksien tunnistamista vaikeuttaa myös se, että heikkoudet eivät tyypillisesti näy hyvänpäiväntuttujen kesken. Sosiaalinen inertia, yleiset käytöstavat ja jokapäiväisten keskustelunaiheiden kädenlämpöisyys pitävät huolen siitä, etteivät ihmisten huonoimmat puolet yleensä pääse esille. Ja jos pääsevät, jokapäiväisissä tilanteissa on useimmiten helppoa poistua paikalta ja jättää kummallisen ja ärsyttävän oloinen tyyppi omiin oloihinsa, ennen kuin V-käyrä nousee vaarallisen korkealle.
Tyypillisesti hankalien puolien pintaan pulpahtaminen edellyttääkin sosiaalisilta suhteilta tiettyä intensiivisyyttä ja syvyyttä. Näitä on varmasti useita, mutta kaksi tyypillistä ovat parisuhde sekä jokapäiväinen työelämä.
Kuten fiksuimmat huomasivat, molemmat ovat toimintaympäristöjä, joissa joutuu olemaan tekemisissä saman ihmisen tai samojen ihmisten kanssa myös stressaavissa tilanteissa. Nämä ovat omiaan tuomaan ihmisen huonot puolet esiin.
Ongelma on siinä, että näiden ihmisten luota ei voi kävellä pois noin vain ja jättää heitä oman onnensa nojaan. Lisäksi näiden ihmisten kanssa pitäisi tulla toimeen myös seuraavana päivänä, sitä seuraavana päivänä, ensi viikolla, ensi kuussa ja vuosien ajan. Jos toistat huonoimpia käyttäytymismallejasi, olet todennäköisesti sietämätön. Toistat kaikista rasittavimpia piirteitäsi kerta toisensa jälkeen juuri niille ihmisille, jotka joutuvat sietämään sinua eniten.
Mutta minkälainen ihminen sitten toistaa huonoja käyttäytymismallejaan?
Sellainen, joka ei tunne omia huonoja puoliaan.
Muistutan, että pätijä ei pidä itseään pätijänä, besserwisser besserwisserinä eikä höpöttäjä höpöttäjänä. Heillä kaikillahan on omat kootut selityksensä sille, miksi he toimivat noissa tilanteissa kuten he toimivat.
Tunnelin päässä on valoa
Hyvä puoli asiassa on se, että ärsyttäviä piirteitään voi hallita, kunhan ne tiedostaa. Tiedostamiseen taas on apu, joka ilmenee tasan samalla hetkellä, kun toimintatapasi ylittävät läheistesi ärsyyntymiskynnyksen.
Tämä apu on nimittäin juuri ne samat ihmiset, jotka toiminnastasi ärsyyntyvät.
Ihmisten ärsyttävät piirteet eivät leijaile missään tyhjiössä, vaan ne ilmenevät suhteessa muihin ihmisiin. Siksi muut ihmiset, erityisesti sinulle läheiset sellaiset, ovat parhaita asiantuntijoita sinun ärsyttävyytesi suhteen.
Välien tulee toki olla luottamukselliset ja tarpeeksi syvät, jotta voit saada apua. Mutta jos toimintasi on jo ollut ärsyttävää, todennäköisesti olet jo väleissä, joissa avunsaaminen on mahdollista. Muistutan, että ärsyttävät piirteet ilmenevät hyvänpäiväntuttujen välillä vain harvoin.
Miten apu sitten valjastetaan käyttöön? Siihen on kaksi tapaa: aktiivinen ja passiivinen. Aktiivinen tapa on se, että kysyt itse lähimmäisiltäsi, mitkä ovat ärsyttävimmät puolesi. Tämän voi toteuttaa esimerkiksi ystävien välisen “kehityskeskustelun” avulla vaikka oluttuopin äärellä tai kysymällä työkaverilta lounaalla.
Passiivinen tapa on taas se, että et tee mitään. Todennäköisesti joku tulee jossain vaiheessa sanomaan sinulle, mikä sinussa ärsyttää – joko oluttuopin äärellä tai lounaalla.
Kriittisen palautteen kuunteleminen on harvoin mukavaa, varsinkin jos se menee syvälle persoonallisuuden ytimeen, kuten tällainen palaute helposti menee. Muistutan jälleen siitä, että kaikilla on omat kootut selityksensä sille, miksi he toimivat kuten toimivat.
Palautetta kannattaa kuitenkin kuunnella, sillä harva asia on niin ärsyttävä kuin ihminen, joka ei tiedä omia heikkouksiaan.
Omia vahvuuksiaan kannattaa siis kehittää. Jokaisen kannattaa pyrkiä olemaan paras itsensä tai vähintään oma itsensä. Mutta absoluuttinen raja kannattaa vetää siihen, ettei ainakaan olisi se huonoin mahdollinen itsensä.
Juuri sen takia jokaisen täytyy tiedostaa, millä tavalla juuri hän on perseestä.