On opettajia ja opettajia. Toiset saavat luokkansa toimimaan toivotulla tavalla kuin taikaiskusta, toisilta tämä taas ei onnistu millään. Miksi näin on?
En tiedä pelottavampaa ammattia kuin yläasteen* opettajana toimiminen. Siksi ennen kuin kirjoitan riviäkään enempää, otan henkisen hatun pois päästä kunnioituksestani teini-ikäisiä opettavia henkilöitä kohtaan. Silti yllättävän moni – heikompihermoinenkin – hommaan ryhtyy.
Muistelimme viikonloppuna mieheni ja hänen äitinsä kanssa omia opettajiamme. Niitä joita kiusattiin hermoromahduksen partaalle. Niitä jotka eivät saaneet luokkaan minkäänlaista kuria ja järjestystä. Niitä jotka näyttivät aloittavan jokaisen päivän laskemalla henkistä aamukampaa eläkkeeseen – mihin ei vielä silloin ihan pieni tukkupakkaus kampoja edes riittänyt.
Ja sitten oli niitä toisia opettajia
Muistelimme myös niitä ihan toisenlaisia opettajia. Itse palautin mieleen yläasteen uskonnonopettajan, joka ensimmäisellä tunnilla luokkaan saapuessaan käveli tyynesti kohti pöytäänsä. Päätään luokkaan päin kääntämättä hän sanoi matalalla, lakonisella äänellä:
”Ole hyvä, ota lakki pois päästä ja nouse ylös.”
Ilman mitään mutinoita koko luokka totteli välittömästi. Muistan ihmetelleeni jo silloin, että miksi. Mikä sai meidät kaikki yksinkertaisesti tottelemaan?
Mies itsessään ei ollut sen kummempi kuin muutkaan opettajat. Oikeastaan hänen hieman vaappuva kävelytyylinsä, lähes rikki kauhtunut flanellipaitansa ja armoton pälvikaljunsa olisivat jossain toisessa tilanteessa joutuneet juuri niin armottoman pilkan kohteeksi, kuin mihin vain yläasteikäiset pystyvät. Vaan ei. Miksi ei?
Minun on hyvä olla tässä
Yksi rakkaimmista ystävistäni on myös yläasteen opettaja. (Kyseenalaistan hänen mielenterveytensä ja uravalintansa joka kerta nähdessämme.) Viimeksi nähdessämme hän kertoi saaneensa oppilaaltaan suurimman mahdollisen kohteliaisuuden. Nuori oli todennut ystävälleni: ”Sä olet kyllä niin chilli. Ja silti jotenkin natsi.”
Tiedän täsmälleen, miksi hän pärjää nuorten kanssa. Nykyään tiedän myös, miksi tuo uskonnonopettaja pärjäsi meidän kanssamme aikanaan.
Heistä kummastakin huokuu kilometrin päähän, että heidän on hyvä olla omissa nahoissaan. Sitä rauhaa, mikä riittävästä itserakkaudesta syntyy, ei voi imeä itseensä mistään meditaationauhasta. Tyyneys, joka kumpuaa itsensä hyväksymisestä vikoineen, vahvuuksineen ja voittamattomuuksineen, on niin kaunista katsottavaa, että se hiljentää.
Haluan tietää, mistä muusta karisma syntyy. Siksi suuntaan kesällä Retoriikan Kesäkouluun. Sitä ennen opettelen itse samaa hiljaista hyväksyntää – ystäväni ja uskonnonopettajani roolimalleinani.
* Terminologiasta oman elämänsä sherlockit pystyvät päättelemään, että kirjoittajan omista kouluajoista on jo tovi, mutta lähipiirin jälkikasvu ei ole vielä siinä iässä, että kuuluisi tietää, millä nimellä tätä nykyään kutsutaan.