Oli kyse sitten yksittäisestä keskustelusta tai valtion suuntaa luotsaavasta poliittisesta keskustelusumasta, ei voitolla olevalla osapuolella ole syytä käyttäytyä aggressiivisesti – sillä vaikutat vain kiusaajalta.
Reilut pari kuukautta sitten luonnostelin kirjoitustani Jos annamme somen tuhota keskustelun, demokratia muuttuu mahdottomaksi. Tekstissäni ruodin sitä, miksi somen keskustelu on epäkeskustelua, jossa ihmiset lähinnä poseeravat omilleen ja esittävät keskustelevansa, mutta eivät oikeasti keskustele. Lähetin julkaisuvalmiin tekstin RKK:lle 22. helmikuuta. Kuten tiedämme, kaksi päivää myöhemmin Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Jos jotain hyvää hyökkäyksestä täytyy etsiä, niin se muutti somekeskustelua useita pykäliä järkevämpään suuntaan.
Venäjän hyökkäyksen ansiosta suomalaiset ryhtyivät toden teolla käymään keskustelua siitä, pitäisikö Suomen liittyä Natoon, eli käyttää se kuuluisa Nato-optio. Kuten viittaamassani kirjoituksessa totesin, myös käytetyillä termeillä on väliä: Naton kannattajat suhtautuivat optio-termiin joko nuivasti tai naureskellen, sillä mitään optiota ei ollut. Optiohan viittaa oikeudelliseen järjestelyyn, jossa option haltija voi yksipuolisella ilmoituksella lunastaa esimerkiksi osakkeen. Sen sijaan Suomi on käynyt, ehkä jopa joutunut käymään, diplomaattisia neuvotteluita Naton jäsenmaiden kanssa.
Oli miten oli, ilahduttavalla tavalla keskustelua optio-termin järkevyydestä käytiin jopa Twitterissä ihan sivistyneesti. Joidenkin mielestä termi oli järkevä, toisten mielestä ei, mutta tärkeintä oli, että keskustelun osanottajat kuuntelivat toistensa näkemykset ja sitten kertoivat vasta-argumenttinsa. Ja tämä riippumatta siitä, oliko keskustelija kokoomuslainen, vihreä, vasemmistolainen vai jotain muuta.
Ja kyllä, mukaan mahtui myös ylilyöntejä ja ala-arvoisia kommentteja, mutta ainakaan omiin silmiini ei näkynyt Twitterille tyypillistä vinoilu- ja nälvintäkerhoa.
Mielenkiintoista on kuitenkin havaita, miten erityisesti Naton kannattajien keskustelutyylit ovat muuttuneet. Alkuvaiheessa ehkä perusteltukin aggressiivinen kampanjointi näyttää hieman hassulta nyt, kun liittyminen näyttää lähes varmalta.
Ensimmäinen vaihe: aggressiivista kansalaiskeskustelua, jarruttelevaa valtionjohtoa
Jos tarkastelemme suomalaista Nato-keskustelua Venäjän hyökkäyksen jälkeen, itse hahmotan siinä olleen kolme vaihetta. Ensimmäinen vaihe alkoi heti hyökkäyksen alettua. Silloin kansalaismielipide siirtyi ennätysmäisen nopeasti Naton puolelle. Valtionjohto, etunenässä tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin, kuitenkin vielä hyssyttelivät ja toppuuttelivat Nato-haluja: “Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa”, “Suomen Nato-jäsenyydestä ei käydä keskusteluja”. Toisessa vaiheessa myös valtionjohto tuli mukaan Nato-keskusteluun. Saimme lukea lähes joka päivä siitä, miten joko Niinistö tai Marin oli matkustanut milloin mihinkin Naton jäsenmaahan. Kolmas vaihe on menossa juuri nyt. Emme puhu enää siitä, haemmeko Naton jäseneksi, vaan siitä, milloin haemme.
Jokaisessa keskustelun vaiheessa on erotettavissa kaksi eri tasoa: kansalaiskeskustelun taso ja valtionjohdon taso. Kansalaiskeskustelu on lähes koko ajan ollut “Nyt Natoon!”-henkistä, oltiin missä vaiheessa vain. Ensimmäisen vaiheen keskustelu oli kuitenkin siinä mielessä poikkeuksellista, että useat korostivat sitä, miten Natoon pitäisi hakea juuri tällä sekunnilla ja mielellään eilen. Jahkailu seis ja hakemus vetämään!
Reaktio oli sinänsä melko ymmärrettävä. Kun Suomessa on puhuttu Nato-optiosta jo reilut parikymmentä vuotta, niin erityisesti kannattajien näkemys oli, että Natoon tulee hakea heti. Näin asiat eivät tietenkään tapahdu. Mutta kun historia on ollut, että välillä hoetaan Nato-optiota – eikä sittenkään haeta – oli kannattajilla erittäin hyvä syy olettaa, että nytkään ei haettaisi, ellei Naton puolesta kampanjoitaisi varsin aggressiivisesti. Hyökkäyksen ja kampanjoinnin seurauksena eduskuntaan menikin kaksi kansalaisaloitetta Natoon liittyen: toinen vaati asiasta kansanäänestystä, toinen liittymistä ilman kansanäänestystä. Aggressiivinen kampanjointi oli kannattajien näkökulmasta siinäkin mielessä järkevää, että sekä Niinistöä että Marinia molempia pidettiin melko Nato-kriittisinä. Kun valtionjohdon tasolla suhtautuminen oli nihkeää, kansalaistasolla oli siis pakko pyrkiä vaikuttamaan ja signaloimaan valtionjohdolle, että liittymispäätös pitää tehdä ja pian.
Toinen vaihe: valtionjohto aktivoituu
Toinen vaihe oli julkisen kansalaiskeskustelun kannalta ehkä tylsin, mutta diplomaattisella tasolla todennäköisesti äärimmäisen tärkeä.
Pelin henki nimittäin muuttui, kun valtionjohtokin alkoi antaa viestiä siitä, että Nato-jäsenyyttä valmistellaan. Minulla ei luonnollisestikaan ole pääsyä keskusteluihin, joita Niinistö, Marin ja muut yhteiskunnalliset vallankäyttäjät ovat käyneet. Todennäköisesti niiden merkitys on orastavan jäsenyyden kannalta valtava, mutta ne ovat juuri niitä keskusteluja, joita ei tuoda julkisuuteen.
Toki innokkaimmat Naton kannattajat pettyivät useampaan kertaan, kun presidentti Niinistö ei kertonutkaan USA:n luvanneen Suomelle turvatakuita, eikä Marin vieläkään kertonut Suomen hakevan jäsenyyttä. Toisaalta tilanne alkoi näyttää kannattajien mielestä siinä mielessä paremmalta, että jotain oli todellakin tapahtumassa.
Kolmas vaihe: tärkeät mutta turhat mutta tärkeät vasta-argumentit
Nyt kolmannessa vaiheessa keskustelu on mennyt joiltain osin oudoksi. Kaikille pitäisi olla selvää, että olemme suuntaamassa Natoon hyvinkin määrätietoisesti. Olen aika varma, että Suomi ilmoittaa liittymishalukkuudestaan Retoriikan kesäkouluun mennessä. Tästä syystä erityisesti Nato-jäsenyyden puoltajien kannattaisi miettiä, miten he Naton vastustajille viestivät.
Ymmärrän Naton vastustajia tässä kolmannessa vaiheessa siinä, että heistä varmasti tuntuu, etteivät he ole saaneet ääntään kuuluviin. Liittymisprosessin ja keskustelun legitimiteetin kannalta on kuitenkin tärkeää kuulla myös heidän näkemyksiään. En usko, että esimerkiksi Natoon liittymistä vastustava vasemmistoliiton Anna Kontula uskoo estävänsä Suomen liittymisen Natoon.
Ymmärrän toki myös kannattajia, jotka vastailevat Naton vastustajille hyvinkin kärkkäästi ja aggressiivisesti. Kyllähän se harmittaa, jos joku on näin tärkeästä asiasta “väärää mieltä”.
On prosessin ja demokratian etu, että jatkamme järkevää ja molemminpuolisesti kunnioittavaa keskustelua
Nähdäkseni Naton kannattajilla ei kuitenkaan pitäisi olla mitään syytä ryhtyä aggressiivisiksi vastustajia kohtaan. Demokratian arvo on siinä, että kaikilla on mahdollisuus lausua näkemyksensä asiasta. Erityisen arvokasta on, että nimenomaan kansanedustajat pääsevät lausumaan näkemyksensä asioista. Se palvelee nimenomaan demokratian etua. Miksi pyrkiä vaikuttamaan demokraattisen järjestelmän kautta, jos ei saa edes kertoa näkemyksiään asiasta?
Tämän takia on oleellista, että olemme valmiita kuuntelemaan myös erilaisia näkemyksiä. Vaikka ne eivät lopputulosta muuttaisikaan, on itseisarvoisen tärkeää, että olemme valmiita kuulemaan nuo näkemykset. Jo se, että eri mieltä oleva saa kertoa olevansa eri mieltä ja perustella kantansa, on arvokasta, sillä se luo legitimiteettiä päätöksentekoprosessille.
Kansalaiskeskustelijoiden, varsinkin pro-Nato-keskustelijoiden, pitää muistaa yksi asia. Aggressiivinen kampanjointi oli ehkä tarpeellista ykkösvaiheessa, kun valtionjohto himmaili eikä tuntunut ottavan asiaan kantaa. Mutta Suomi ei pohdi enää sitä, pitäisikö Natoon liittyä, vaan sitä, jätetäänkö hakemus ensi viikolla vai vasta sitä seuraavalla. Naton vastustajien haukkuminen putinisteiksi tai maanpettureiksi ei aja jäsenyyttä eteenpäin eikä saa vastustajia muuttamaan mieltään. Haukkumalla saa vain ikävän ihmisen maineen.
Aggressiivinen vaikuttaminen on perusteltua, kun asiat näyttävät epävarmoilta. Mutta kun tavoitteiden saavuttaminen on käytännössä varmaa, ei aggressiivisuuteen ja haukkumiseen ole mitään syytä. Erimielisiä voi kiittää heidän näkemyksistään ja sen jälkeen jatkaa omien tavoitteiden kannalta myötämielisten tahojen tukemista ja näiden signaalin vahvistamista.
Saimme muutettua keskustelua jo monta pykälää järkevän keskustelun suuntaan. Pidetään se siellä. Vain kiusaaja käyttäytyy aggressiivisesti, kun voitto on varma.