Demokratia perustuu sille, että erilaiset ihmiset keskustelevat asioista ja pystyvät tekemään järkeviä kompromisseja. Jos epäilemme toisia jatkuvasti epärehellisiksi, keskustelu muuttuu mahdottomaksi, ja se voi olla demokratialle kohtalokasta.
Olen käyttänyt Twitteriä kohta 12 vuotta. Olin ehtinyt kerätä jo puolisentoista tuhatta seurattavaa, kunnes kesällä 2019 huomasin Twitterin käytön aiheuttavan minulle V-käyrän nousua lähes poikkeuksetta. Erityisesti poliittinen keskustelu tuntui teennäiseltä, vastenmieliseltä ja keinotekoiselta performanssilta, jossa fiksutkin ihmiset käyttäytyivät kuin idiootit.
Totesin, että minun on aika aloittaa alusta. Poistin seurattavien listalta poliitikot, ammatilliset yhdistykset, harrastusseurat, ystävät, tutut. Vaimoa lukuunottamatta kaikki sai mennä. Sen jälkeen olen seurannut ihmisiä huomattavasti valikoivammin, ja liian poliittiseksi muuttuva sisältö saa minut helposti lopettamaan seuraamisen.
Mitä tapahtui? Miksi Twitter alkoi tuntua tikkujen tunkemiselta kynsien alle? Minähän olin tykännyt siitä jo vuosia.
Paljon puhutaan siitä, miten sosiaalisen median algoritmit ruokkivat vastakkainasettelua. Tässä selityksessä voi olla osittain perää, mutta mielestäni se on selityksenä vajavainen ja toisaalta aivan liian fatalistinen.
Ongelmani Twitterin kanssa ei suinkaan ollut se, että sen poliittinen keskustelu olisi kärjistynyttä. Poliittinen keskustelu on minusta mielenkiintoista, eikä minulla ole mitään ongelmaa vastakkainasettelun tai kärjistymisen kanssa. Juristina olen tottunut niihin. Olen tottunut siihen, että oikeussalissa argumentoidaan ja että vastapuoli on valmis argumentoimaan.
Mutta oikeussalissa voin luottaa siihen, että vastapuoli ihan oikeasti uskoo omaan tarinaansa. He eivät ole tulleet oikeuteen vain soittamaan suutaan, vaan he ihan oikeasti uskovat olevansa oikeassa. Vastapuolen argumentit täytyy ottaa vakavasti ja niihin täytyy olla valmis vastaamaan. Oikeussaliin ei voi kävellä ajatellen, että siellä joku woketyttö vänisee tai setämies sössöttää omiaan.
Sen sijaan Twitterin keskustelu oli keskustelun irvikuva: performatiivista pätemistä, pahastumista ja poseerausta. Tällä on keskustelun kannalta valtava merkitys.
Somekeskustelu on usein epäaitoa keskustelua
Mutta miksi Twitterin keskustelu on sellaista kun on? Tässä vastakkainasettelulla on nähdäkseni väliä. On tärkeämpää signaloida kuuluvansa jengiin kuin vaihtaa ajatuksia. Se muuttaa keskustelun epäaidoksi keskusteluksi, jossa ei ole väliä sillä, mitä sanotaan, vaan kuka sanoo.
Epäaito keskustelu saattaa näyttää keskustelulta, mutta ei ole sitä. Oikea keskustelu on vuorovaikutustilanne, jossa useampi ihminen vaihtaa ajatuksia toistensa kanssa, tarkoituksenaan ymmärtää toistensa näkemyksiä ja ehkä jopa saavuttaa jonkinlainen yhteisymmärrys erimielisyyksistään huolimatta. Jotta tämä onnistuisi, ihmisten täytyy kuitenkin sitoutua tiettyihin kirjoittamattomiin sääntöihin ja oletuksiin. Epäaidossa keskustelussa näitä sääntöjä ei noudateta. Mitä nämä säännöt sitten ovat? Eri filosofit ovat eri aikoina jäsennelleet niitä eri tavoin, mutta omasta mielestäni yksi oleellisimmista on vilpittömyysolettama.
Yksinkertaistettuna vilpittömyysolettama tarkoittaa keskusteluosapuolen luottamusta siihen, että hänen keskustelukumppaninsa oikeasti tarkoittaa sitä mitä hän sanoo. Esimerkki: Albert ehdottaa vaimolleen Bertalle käyntiä Bertan rakastamassa pihviravintolassa. Jos Bertta uskoo Albertin ehdottavan käyntiä häntä ilahduttaakseen, vilpittömyysolettama pätee. Mutta jos Bertta epäilee oikean syyn ehdotukselle olevan, että Albert odottaa näkevänsä ravintolassa seksikkään tarjoilijan Cecilian, vilpittömyysolettama ei päde. Bertta ei usko Albertin vilpittömyyteen, vaan uskoo, että taustalla on jokin muu agenda kuin mitä Albert kertoo.
Kysymys on siis, uskooko vastaanottaja, että argumentin esittäjä on esittänyt sen puhtain motiivein.
Vastakkainasettelun aikakaudella todisteena motiivin puhtaudesta voi olla vaikka se, mihin jengiin kuuluu. Kuulutko hyviksiin (me) vai pahiksiin (ne)? Jengiin kuulumista voi osoittaa esimerkiksi käyttämillään termeillä. Saako vegepihviä sanoa pihviksi, vai onko tuo sana varattu vain lihatuotteille? Puhutko sukupuolen korjaamisesta vai sukupuolen vaihtamisesta? Puhutko tummaihoisista vai… no, saat varmaan ajatuksestani kiinni.
Joissain tapauksissa käytetty termi on aivan ilmeinen valinta. Itsensä voi ilmiantaa rasismista hyvin helposti käyttämällä tummaihoisista sitä toista sanaa. Mutta usein käytettävä termi voi ratketa ihan vain sillä, mikä niistä ensin päähän juolahtaa. Onko Nato sotilasliitto, puolustusliitto vai poliittinen liitto, jolla on myös puolustuksellinen tai sotilaallinen elementti? Ja välillä ihmiset eivät yksinkertaisesti tiedä, mikä on korrekti termi. Useat ihmiset päätyvät käyttämään virheellistä termiä palkka-armeija, vaikka tarkoittavat ammattiarmeijaa. Esimerkkejä voisi jatkaa loputtomiin. Käytetty termi ei siis ole varma todiste käyttäjänsä maailmankatsomuksellisista näkemyksistä. Ongelma on, että se voi olla.
Termikyttäys näyttäytyy välillä hassuna ja kummallisena ilmiönä, varsinkin kun ihmisille jaellaan sometuomioita tahattomista termivirheistä. Mutta usein käytetty termi on valittu nimenomaan siksi, että se luo tiettyjä mielikuvia.
Mikä on korrekti termi samaa sukupuolta olevien avioliitolle? Kukaan tuskin yllättyi, kun ensimmäisessä Retoriikan Kesäkoulussa vuonna 2012 puhunut perussuomalaisten silloinen puheenjohtaja Timo Soini kertoi käyttävänsä sanaa homoliitto täysin tietoisesti. Kun Tahdon2013-kansalaisaloite taas valitsi termikseen nimenomaan tasa-arvoisen avioliiton, niin tuskinpa sekään ketään yllätti.
Sen sijaan Ylen valinta käyttää neutraalimpaa termiä sukupuolineutraali avioliittolaki tasa-arvoisen sijasta suututti lakialoitteen kannattajat. Ylen mukaan termi “tasa-arvoinen avioliittolaki” oli valittu luomaan positiivisia mielikuvia ja sen takia se ei kuulunut neutraaliin uutisointiin. Lakialoitteen kannattajat tulkitsivat, että Yle vastusti lakialoitetta, koska se ei käyttänyt termiä tasa-arvoinen avioliittolaki. Vastustiko Yle lakialoitetta oikeasti? Sillä ei ole mitään väliä, sillä jo valittu termi näyttäytyi lakialoitteen kannattajille valintana. Pelkkä “väärän termin” käyttö suututti monet.
Ja jos ihminen erehtyy käyttämään vääriä termejä tai ilmaisuja, hänen sanojaan ei ainoastaan kannata, vaan myös pitää epäillä. Hänhän on silloin vihollisen riveissä ja vihollisia kannattaa aina epäillä. Kun kokoomuslainen ehdottaa julkisen talouden tasapainottamista, oikeasti hän haluaa vain leikata sosiaalitukia ja kyykyttää köyhiä, mokoma riistäjä. Tai kun vasemmistolainen ehdottaa vähäosaisten auttamista sosiaalitukia korottamalla, ei häntä vähäosaisten asema oikeasti huoleta. Oikeasti hän on vain ilmaisen rahan perässä, mokoma pummi.
Jos et epäile muita, sinua voidaan käyttää hyväksi
Olisi periaatteessa helppo sanoa, että sen kun lopetatte epäilyn ja alatte suhtautua muiden ehdotuksiin vakavasti ja kunnioittaen. Ongelma on siinä, että tätä luottamusta voidaan käyttää hyväksi.
Vuonna 2015 Helsingin perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Nuutti Hyttinen ehdotti homoeroottisesta taiteestaan tunnetulle Tom of Finlandille eli Touko Laaksoselle patsasta Helsingin keskustakirjaston tuntumaan. Aloite oli yllättävä, sillä perussuomalaisia ei ollut varsinaisesti opittu tuntemaan seksuaalivähemmistöjen etujen ajamisesta, enemmänkin päinvastoin. Mutta nyt perussuomalaiset olivat selkeästi muuttaneet näkemyksiään! Arvoliberaalit kaupunginvaltuutetut innostuivat Hyttisen ajatuksesta.
Sitten kävi ilmi, että Hyttinen oli Facebookissa kertonut motiivikseen sen, että patsaan avulla voitaisiin “karkottaa muslimit hengailemasta” patsaan ympäristössä. Hyttisen mukaan kyseessä oli vitsi. Omantunnon kysymykseksi jää, uskooko Hyttistä. Vahinko oli joka tapauksessa jo tapahtunut. Hyttisen motiivit eivät olleetkaan puhtaat, eikä Hyttisen aloite mennyt kaupunginvaltuustossa läpi.
Tällaisia vedätyksiä ei tarvita kovinkaan montaa, ennen kuin ihmiset kyynistyvät. Niin kävi myös Hyttisen tapauksessa. “Arvasinhan minä, että persujen ainoa agenda on muiden ihmisten syrjiminen!”
Erilaiset sananvapauskäsitykset vaikeuttavat keskustelua
Tilannetta ei helpota se, että oikeistolla ja vasemmistolla on erilaiset sananvapauskäsitykset. Omiin kokemuksiini pohjautuen olen tehnyt seuraavan karkean yleistyksen: tiivistäen oikeistolle sananvapaus on ajatusten areena, johon jokainen saa ottaa osaa, mutta jokaisen pitää olla valmis puolustamaan omia argumenttejaan. Jos siihen ei pysty, muut saavat vapaasti repiä ne auki ja kääntää ne ympäri. Sillä ei ole väliä, missä asemassa olet tai kuka olet.
Sen sijaan vasemmisto kiinnittää huomiota ihmisten etuoikeuksiin: syrjittyjä ja heikkoja väistetään, heille annetaan tilaa ja heitä kuunnellaan. Kuunteleminen ja tilan antaminen on erityisesti etuoikeutettujen ihmisten ja ihmisryhmien tehtävä, heidän suoranainen velvollisuutensa. Näin varmistetaan, että kaikki saavat äänensä kuuluviin.
Kärjistetyimmin nämä erot näkyvät ääripäissä, sosiaalisessa mediassa siis trolleissa. Oikeistolaiset tykkäävät nälviä ja naureskella vasemmistolle, joka blokkaa erimieliset keskustelijat jo ennen kuin he ovat esittäneet ensimmäistäkään vasta-argumenttia. Välillä vasemmisto vaikuttaakin hyväksyvän vain samanmielisten keskustelun: “jos tuut puolustelemaan tätä riistoa niin blokkaan sut.”
Mutta eipä vasemmistolaisia voi tästä juuri syyttää. Oikeistotrollit nimittäin soveltavat oikeiston “kaikesta pitää voida keskustella”-agendaa äärimmäisyyksiin asti. He väittävät haluavansa keskustella, mutta usein heidän ainoana tavoitteenaan tuntuu olevan pakkomielteinen pikkuasioista vääntäminen väsytystaistelumielessä. Näin erityisesti, jos keskustelun aiheena on feminismi, maahanmuutto tai sananvapaus. Vasemmistoa tämä ärsyttää, koska varsinkin heikompien asiaa ajaessa hyväosaisten pitäisi pysyä hiljaa. Hyvien asioiden vastustaminen vain siksi, että “kaikkea pitää saada kritisoida” on kiusantekoa. Heidät voi siis blokata surutta. Ja piiri pieni pyörii.
Yllä esitetyn kaltaisia epärehellisiä keskustelukeinoja on toki paljon muitakin. Keskustelun kieltäminen ei ole vasemmiston yksinoikeus, eikä väsytystaistelujankkaus oikeiston. Nämä ovat kuitenkin ne karkeat linjat, jotka ainakin itse olen huomannut. Yhteistä niille kaikille on se, että ne tekevät keskustelusta yhä vaikeampaa ja raskaampaa.
Ennen ei ollut paremmin, mutta rehellisempää se oli
Joskus ysärin loppupuolella keskustelut internetiä edeltäneissä BBS:issä olivat rehellisempiä, vaikka ne saattoivat ylikuumentua melko pahastikin: “Jos sinä runkkari et vieläkään tajua miten ylivertainen Linux on Windowsiin verrattuna, niin minäpä väännän sinulta nenän perseeseen kun seuraavan kerran nähdään” ei ollut mitenkään poikkeuksellista kielenkäyttöä. Kaikille tuli kuitenkin selväksi, että kirjoittaja todellakin oli Linuxin asialla. Vaikka keskustelukulttuuri oli tässä mielessä hyvinkin toksinen, se teki keskusteluista siinä mielessä kevyempiä, että muiden motiiveja ei tarvinnut epäillä.
BBS:t olivat kuitenkin omia mikroyhteisöjään, alakulttuureja, joissa kaikki olivat meidän jengiä. Nykyisessä sosiaalisessa mediassa muut ihmiset ovat noita muita. Ero on siinä mielessä tärkeä, että omaan viiteryhmään on paljon helpompi luottaa kuin muihin. Muista taas ei ikinä tiedä. Ja kun heistä ei tiedä, on helpompi vain olettaa, että he eivät ole liikkeellä vilpittömässä mielessä. Sen vuoksi heidän kanssaan ei kannatakaan keskustella, vaan keskittyä todistamaan omille, että vastapuoli on väärässä ja liikkeellä pahoin aikein.
Mutta muiden ei edes tarvitse olla liikkeellä pahoin aikein. Riittää, että he ovat tavoittelemassa omaa etuaan. Edustuksellisessa demokratiassa poliitikon ensimmäinen tehtävä on tulla valituksi, agendan edistäminen tulee vasta sen jälkeen. Meille Suomeenkin on pesiytynyt poliitikkoja, jotka osaavat hakea huomiota taitavasti sosiaalista mediaa käyttämällä. Muutama provokatiivinen tviitti ja tiedote medialle ja haastattelu on taattu. Ongelma tässä on se, että näiden poliitikkojen toimet karnevalisoivat sosiaalisen median keskustelua ennestään. Se voi olla hyväksi poliitikolle itselleen, mutta keskustelulle ei.
Tämän jälkeen somen raivoalgoritmit nostavat kaiken tämän saastan nenämme eteen. Ilmankos äänestysaktiivisuus laskee, pahoinvointi lisääntyy ja saimaannorpat kuolevat. Olemme tuhon omat.
Onneksi se ei mene ihan näin. Tai ainakaan sen ei tarvitse mennä näin.
Ihminen vastaan raivoalgoritmi
On totta, että useiden sosiaalisten medioiden algoritmit on viritetty niin, että ne pyrkivät maksimoimaan engagementin, siis sen, kuinka paljon ihmiset viettävät niiden parissa aikaa ja reagoivat sisältöihin. Kuten tiedämme, eniten ihmisiä aktivoivat suuret tunteet, varsinkin inho ja raivo. Ja mikäpä saisi aikaan enemmän inhoa ja raivoa kuin noiden tyhmät ulostulot!
Mutta emme me mitään sosiaalisen median orjia ole. Emme elä missään Skinnerin laatikossa, johon meidät on lukittu ja jossa sosiaalinen media ehdollistaa meidät raivokohtauksille vääränmielisiä kohdatessamme.
Kirjoituksen alussa sanoin, että poistin kaikki Twitter-seurattavani vaimoani lukuunottamatta. Edellä kertomallani tavalla Twitterin toimintalogiikka kannustaa epäkeskusteluun ja muiden sivalteluun sanan säilällä. Se kannustaa pöyristymään vääränmielisten näkemyksistä, provosoimaan muita ja poseeraamaan omilleen. Koska poliitikot loogisesti ovat yhteiskunnallisen keskustelun kiintopisteitä, erityisen tehokkaasti tämä ilmiö toteutuu heidän ympärillään. Mutta meidän ei täydy palkita ketään provosoinnista ja riitelystä. Siksi poistin Twitter-seurattavani, ja seurattavia uudelleen kerätessäni suhtaudun poliitikkoihin erityisen varautuneesti. Twitterin käyttö onkin nykyään paljon mukavampaa.
Algoritmit jylläävät taustalla ja pyrkivät saamaan meistä reaktioita irti. Niissä on varmasti korjattavaa, mutta ne eivät muutu sormia napsauttamalla, vaan pitkän ajan kuluessa, todennäköisesti poliittisen prosessin kautta. Somejättien omaan muutokseen en välttämättä luottaisi. On kuitenkin tärkeä muistaa, että emme ole avuttomia uhreja tai algoritmien armoilla. Voimme itse vaikuttaa siihen, keitä seuraamme ja minkälaista materiaalia sosiaalinen media meille tarjoilee. Voimme valita ketä seuraamme. Voimme asettaa Twitterin näyttämään tviitit meille aikajärjestyksessä kiinnostavuusjärjestyksen sijasta, mihin itse kannustan. “Kiinnostavuus” on nimittäin eufemismi raivonruokinta-algoritmille.
Voimme vaikuttaa myös omaan toimintaamme. Kun vaikutat muiden ihmisten kanssa sosiaalisessa mediassa, pyri siihen, että yrität ymmärtää heidän motiivejaan ja sitä mitä he tarkoittavat. Onko keskustelukumppanisi liikkeellä pahoin aikein, vai onko hänellä ihan oikeasti jokin huoli takana? Miten toimit itse: tykkäätkö sivallella muita nasevilla lasautuksillasi, vai pyritkö ymmärtämään ja rakentamaan yhteisymmärrystä? Mitä provokatiivisempi aihe, sitä neutraalimpaan ilmaisuun kannattaa pyrkiä.
Jotkut ehdottamistani ratkaisuista ovat helposti toteutettavissa. Jotkut ovat vaikeampia. Esimerkiksi itse pystyn pääosin, nippanappa, olemaan provosoitumatta, mutta luontainen keskustelutyylini on kärjistävä. Se tarkoittaa, että minun täytyy erityisesti keskittyä neutraaliin ilmaisuun, vaikka kuinka tekisi mieli huudella nasevia vasta-argumentteja tyhjäpäisille idioot… eri kantaa edustaville keskustelijoille.
Keskustelu ja kompromissit ovat demokratian perusta
Oleellinen osa demokratiaa ja demokraattista päätöksentekoa on sen myöntäminen, että yhteiskunnassa on erilaisia ihmisiä ja ihmisryhmiä. Näiden edut ja halut eivät ole aina samat tai edes samansuuntaiset, vaan ne voivat olla suorastaan vastakkaisia, muuten toisensa poissulkevia tai jännitteisiä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kukaan olisi varsinaisesti väärässä.
Jotta erimielisyydet voitaisiin ratkaista väkivallattomasti, kaikilla on kuitenkin oikeus osallistua keskusteluun, ja keskustelun kautta voidaan löytää järkeviä kompromisseja. Sinä saat tämän, minä saan tuon. Tämä järjestelmä toimii kuitenkin vain niin kauan, kun voimme luottaa siihen, että toiset oikeasti tarkoittavat sitä, mitä he sanovat.
Jos emme voi luottaa siihen, että muut keskustelijat tarkoittavat sitä mitä sanovat, keskustelu muuttuu mahdottomaksi, ja tällöin myös demokratia on uhattuna.
Sen takia kehotan kaikkia miettimään, ketä sosiaalisessa mediassa seuraamme, ketä retweettaamme ja miten suhtaudumme muiden ihmisten keskustelunavauksiin ja miten vastaamme heille. Algoritmeillakin on väliä, mutta pelkästään algoritmien syyttäminen jättää ihmisen toiminnan huomiotta ja on siinä mielessä vajaa argumentti. Se on myös fatalistinen, sillä emme ole algoritmien orjia. Lopulta meillä on paljon valtaa siihen, mitä sosiaalisessa mediassa näemme ja miten siihen reagoimme.