Ilkeämieliset kommentit ovat netissä valitettavan yleisiä. Kun verkkovihaa on tutkittu, on havaittu, että ideologisista syistä tai huvin vuoksi toisia kiusaavat trollit ovat pieni vähemmistö. Suurin osa vihapuheesta tulee tavallisilta ihmisiltä, jotka käyttäytyvät huonosti.
Päätä särkee. Kuka tämä idiootti on? Mitä hän oikein kuvittelee?
Kuinka helppo sitä olisi vain kirjoittaa ilkeästi? Instagramissa ovat viime aikoina yleistyneet postaukset, joissa sisällöntuottajat jakavat saamiaan satuttavimpia sekä typerryttävimpiä kommentteja. Esimerkiksi ansioituneelle urkutaiteilija Anna Lapwoodille oli kirjoitettu hänen ”soittavan paskaa ymmärtämättä klassisen musiikin merkitystä”.
Ilmiö on ollut tuttu pidemmän aikaa, mutta jotenkin siihen on hiljattain herätty.
Epämiellyttävä, ilkeä, pahantahtoinen sekä ihan vain ajattelematon kommentointi saa aikaan pahan mielen. Mutta kun se monistuu verkon viemäreissä moninkertaiseksi – kymmenittäin, sadoittain, tuhansittain, miljoonittain – kyseessä on jo yhteiskunnallisesti merkittävä ilmiö. Kuinka kalliiksi tulevatkaan monen monet pahat mielet, saati pitkittyneen ikävän käytöksen aiheuttamat masennukset sekä työkyvyn alentumiset?
Valtioneuvoston selvityksessä vuodelta 2022 verkkoviha jaettiin kolmeen luokkaan: ideologisesti motivoituneeseen, performatiiviseen sekä affektiiviseen.
Ensimmäinen kategoriaan kohdistuu luonnollisesti suurin huoli. Kyseessä ovat sekä kotoperäiset että ulkomaiset toimijat, jotka pyrkivät aiheuttamaan verkossa hämmennystä, sekaannuksia, riitoja sekä näin vaikuttamaan yhteiskunnan toimintaan ja politiikkaan verbaalisella väkivallalla. Vaikka potentiaali haitalliseen toimintaan on suuri, organisoituneita poliittisia verkkovihaajia oli kuitenkin selvityksen mukaan suhteellisen vähän.
Toisen kategorian muodostavat eräänlaiset vihan harrastajat, jotka pyrkivät huvittamaan itseään ja toisiaan käyttäytymällä huonosti. Ilmiö on tuttu kaikille, jotka ovat viettäneet aikaa verkoissa tarpeeksi pitkään ja tarpeeksi syvällä. Ensimmäisen trollauksen olen mielestäni nähnyt esiteininä 80-luvun lopulla, aikana, jolloin ”verkko” muodostui yksittäisistä koneista, BBS-purkeista, joihin soitettiin puhelimen välityksellä modeemiyhteys. Siellä oli avoimeen keskusteluun laitettu jonkinlainen ”sejase haisee” -viesti, johon sitten kaikki osallistuivat alkuperäisen kirjoittajan riemuksi. Mutta näitäkään harrastelijatrolleja ei ole juuri kummoisesti, ja enimmäkseen he viihtyvät omissa piireissään kuvalaudoilla.
Affektiivinen viha sen sijaan osoittautui hyvin yleiseksi. Kyseessä on tunteenpurkaukseen liittyvä viharyöppy, jonka takana ei ole sen kummempaa ajatusta tai motiivia. Tavalliset ihmiset käyttäytyvät huonosti.
* * *
Katleena Kortesuo kirjoitti hiljan mainiossa blogissaan, että ”Twitterissä syyllisiä ovat aina ’jotkut muut’, jotka raivoavat ja solvaavat, mutta omaa toimintaa ei reflektoida lainkaan.” Nämä sanat mielestäni kiteyttävät affektiivisen raivon ytimen. Muut käyttäytyvät huonosti. Muut ovat tyhmiä. Anna, kun minä vähän opetan heille käytöstapoja.
Internet-raivon, kuten vaikka rattiraivonkin, tutkiminen on vaikeaa, sillä hyvin harva myöntää tai ymmärtää itse olevansa raivoaja. Kyselyillä heitä ei tavoita. Luulisin, että samoin kuin ratissa, suurin osa ihmisistä pitää itseään keskimääräistä parempana ajajana netin maailmassa. Tästä syystä asian luihin ja ytimiin pääseminen ei käy yksioikoisesti. (Kiinnostavimpia tutkimuksia, jos kiinnostaa syventyä, aihepiiristä tuottaa tällä hetkellä radikalismi- ja konfliktintutkija Karin Creutz. Hän on muun muassa haastatellut hänelle vihaviestejä lähettäneitä ihmisiä.)
Tulevassa kirjassani Verbaalinen väkivalta verkossa yritän löytää syitä vihaisen kirjoittamisen takana. Hyvinkin monenlaiset tekijät estävät näkemästä toista ihmistä ihmisenä ja sitten aiheuttavat eräänlaista empatiasokeutta. Mutta lopulta kuitenkin useimmiten siellä, kaiken takana, on ihan vain ihminen itse – omine epävarmuuksineen, pahoine päivineen ja ailahtelevine tunteineen.
Netissä ihminen tarvitseekin suuressa määrin itsetuntemusta ja sitä, että hidastaa – ei reagoi. Jos tuntuu siltä, että nyt pistän ja sanon asiat niin kuin ne ovat – ja voin sanoa, että itsellänikin usein nousee ”Totuus” päähän – niin silloin kannattaa yksinkertaisesti ottaa askel pois näppäimiltä, laskea puhelin alas ja antaa olla. Oma tunne ei ole sama asia kuin todellisuus. Jos rauhoittumisen jälkeen asia tuntuu vielä tähdelliseltä ja järkevältä, siihen voi aina palata. (Tätä kun opetetaan jopa lapsille, vaikkapa Yle oppimisen toimittaja Julia Thurénin mainiossa videossa.)
Ikävistä sanoista ei ole haittaa pelkästään vastaanottajalle. Oma ja samalla työnantajan maine voi myös saada kolauksen. Viestinnässä kun painaa usein se, miltä asia näyttää – eivätkä ne kaikki syyt ja selitykset, jotka huonon käytöksen takana ovat.