Vanhan tarinan mukaan pikkupoika keksi mielestään hauskan jäynän. Hän sai kyläläiset paniikin valtaan huutamalla, kuinka oli nähnyt suden kylän laitamilla. Kyläläiset tietenkin veivät pienokaisensa piiloon ja lukitsivat ovet. Olematonta sutta ei kuitenkaan näkynyt missään. Jekku toimi pari kertaa, kunnes kyläläiset kyllästyivät ja eivät kiinnittäneet pojan huuteluun enää huomioita.
Erään kerran poika sitten näkikin aivan oikean suden ja hän tietenkin alkoi huutaa apua. Mutta kukaan tullut, koska häntä ei enää otettu vakavasti. Lopulta sekä susi että kyläläiset jäivät voiton puolelle. Susi sai herkutella paksulla pojalla ja kyläläiset pääsivät kiusankappaleesta eroon.
Amerikkalaisessa politiikassa on aktiivisesti ”huudettu sutta” jo kuusikymmenluvulta asti. Oheiseen kuvaan on kerätty internetin syövereistä esimerkkejä siitä kuinka jo Nixonista alkaen republikaanipresidenttiehdokkaat on samaistettu natseihin.
En ota kantaa tässä sen kummemmin minkään puolueen politiikkaan tai kyseisiin ehdokkaisiin. Huomioni koskee yleisemmin retorisen liioittelun vaaroja.
En tiedä kuinka tosissaan natsikortin käyttäjät ovat (harva yhdysvaltalainen lienee oikeasti perehtynyt natsismin tai fasististen aatteiden filosofiaan), mutta tällä ei ole väliä. Jos henkilö tosissaan väittää vaikkapa McCainia natsiksi, hän pyrkii tietoiseen harhaanjohtamiseen. Toisaalta jos joku tekee saman tietämättään, hän on vain itse höynäytettävissä.
Mutta miksi liioittelu on oikeasti vaarallista?
Ensinnäkin kuulija turtuu toistuvaan viestiin, joka kerta toisensa jälkeen osoittautuu epätodeksi. Siinä vaiheessa jos oikeasti pitäisi aktivoitua, käännetäänkin vain kylkeä. Näin rajapinta vaikkapa republikaanisen politiikan ja fasismin välillä hämärtyy, eikä todellista fasismia enää osata tunnistaa.
Toiseksi jos joku toistuvasti jää kiinni liioittelusta, tehokeinon käyttäjä menettää uskottavuutensa, varsinkin vastapuolen silmissä. Liioittelija saattaa suunnata viestinsä omille joukoilleen, jolla hän puhuu tietoisesti palturia. Tällä vahvistetaan me-henkeä ja käsitystä niistä toisista ihmishirviöinä.
Kuitenkin jos menestyksekkään politiikan edellytyksenä on usein jonkinlainen kompromissi tai pyrkimys saada vastustajatkin ymmärtämään oman kannan hyvät puolet, liioittelu polttaa tehokkaasti kaikki tähän päämäärään vievät sillat.
Kolmanneksi liioittelu rapauttaa keskustelukulttuuria ja heikentää ihmisten välistä luottamusta. Keskustelu jumiutuu helposti ja muuttuu inttämiseksi, jos toinen osapuoli joutuu taistelemaan olkiukkoja vastaan ja paljastamaan vastustajan alhaisia keinoja.
Varsinaiseen asiaan ei päästä käsiksi laisinkaan. Sivustaseuraajat kyllästyvät ja vieraantuvat aiheesta, joka koetaan nyt ”likaiseksi”.
Amerikkalaisessa politiikassa niitetään nyt sitä viljaa, jota maaperään on kylvetty jo vuosikymmenien ajan. Retoriikalla on väliä.