Olin kerran mukana joukkotyöhaastattelussa, jossa haettiin viestintäasiantuntijaa lanseeraamaan kaupungin projektia. Huoneessa oli kahdeksan eri taustan omaavaa viestintäihmistä, kaikki naisia. Oli helppo tunnistaa kärkikolmikko, joista tekijä kannattaisi valita: he olivat kokeneita ammattilaisia, joiden olemus viesti dynaamisuutta, uskottavuutta ja energiaa. Kun kysyin haastattelijalta, millaista ihmistä he hakevat työhön, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: nöyrää.

Oli päivänselvää, ettei kukaan kärkikolmikosta tulisi valituksi. Tehtävään valittiin työvuosissa nuorin – oletettavasti myös nöyrin ja halvin. En koskaan törmännyt kyseiseen projektiin millään kanavalla.

Esimerkissä kiteytyy kaksi olennaista syytä julkisen sektorin, järjestöjen ja yritysten heikon viestinnän taustalla.

Ensimmäinen on, ettei viestintään ymmärretä panostaa riittävästi; lykätään viestintätehtävät työyhteisössä jollekin, joka ”on siellä somessa”. Tai sitten värvätään mahdottoman isoa tonttia hoitamaan yksi henkilö, jonka vastuulle sälytetään kaikki mahdollinen luovaa ajattelua vaativasta strategiatyöstä somepäivityksiin ja rintanappien tekemiseen. Tuloksena on joko tylsää ja tehotonta viestintää tai työuupumus ja pitkä sairasloma.

Kukaan ei jaksa loputtomiin montaa asiaa yhtä aikaa ilman hengähdystaukoja. Viestintä vaatii luovuutta ja luovuus vaatii aikaa ajatella ja olla. Se ei ole rutiininomaista työtä, jota voi tehdä unissaankin.

Tämä ensimmäinen ongelma – liian vähäinen resursointi – korjaantuu sillä, että pannaan viestintään lisää paukkuja ja palkataan riittävästi koulutettuja viestinnän ammattilaisia.

Mutta sitten on vielä toinen haaste, joka ei ratkea rahalla: virherekrytoinnit. Ei osata tai haluta rekrytoida oikeita tyyppejä.

On yleistä palkata samantyyppisiä ihmisiä kaikkiin mahdollisiin tehtäviin. Tuloksena on homogeeninen työyhteisö, joka ei juurikaan kehity eikä uudistu.

Iso osa suomalaisista työyhteisöistä koostuu pääosin ihmisistä, jotka ovat vakaita, vaatimattomia ja tunnollisia. Räiskyvämmät persoonat, dynaamiset ja innostavat vaikuttajat loistavat poissaolollaan, tai heidät on pantu ruotuun eikä heidän luontaisia ominaisuuksiaan käytetä hyödyksi. Tämä juontunee kulttuuristamme, jossa arvostetaan harkintaa: puhuminen on hopeaa ja vaikeneminen kultaa.

Kuitenkin kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan, jokaiselle on paikkansa.

Jos oikein karrikoidaan, meidät ihmiset voidaan jakaa kahteen luokkaan: tekijöihin ja myyjiin. Myyjillä tarkoitetaan paitsi tavaroiden myös ideoiden ja ajatusten myyjiä. Vaikuttajia, viestijöitä.

Tekijätkin voivat osata myydä ja myyjät taatusti myös tekevät muutakin kuin puhuvat, mutta meillä kaikilla on mukavuusalueemme eli se, mikä meille on helppoa ja luontaista. Kun teemme työtä, jossa saamme käyttää luontaisia vahvuuksiamme, työ ei vaadi kohtuuttomasti energiaa ja olemme siinä myös usein hyviä. Jos taas työ vaatii jotain sellaista, jota itsellä ei luontaisesti ole, se stressaa ja pitkässä juoksussa uuvuttaa.

Vaikuttaminen vaatii rohkeita päätöksiä, nopeita liikkeitä, uusia ideoita ja niiden esilletuomista sekä muiden innostamista ja vakuuttamista. Jos haetaan ihmistä viemään viestiä eteenpäin, kannattaa palkata se, joka ottaa tilaa, vaikuttaa itsevarmalta, dynaamiselta ja ulospäinsuuntautuneelta.

Se voi pelottaa, koska vaikuttajat ja muutosagentit ovat ailahtelevaisempia kuin tunnolliset puurtajat, eivätkä välttämättä tee asioita niin kuin on aina tehty. Mutta huoli on turhaa, jos tiimistä löytyy myös niitä, jotka varmistavat, että asiat menevät oikein ja pitävät huolen yksityiskohdista.

Ihanteellinen työyhteisö on sopiva sekoitus erilaisia ihmisiä, jolloin tiimissä on ainekset syvälliseen analysointiin ja harkintaan, ja toisaalta myös kykyä tehdä rohkeita, nopeita päätöksiä. Kun heterogeenisessä työyhteisössä on erilaisuutta ymmärtävä ja arvostava ilmapiiri, kaikilla on mahdollisuus loistaa.

Ilmoittaudu Retoriikan kesäkouluun