Retoriikan synkkä keino: kehystys eli framing

Kehystys (framing) on retorinen keino, jolla pyritään luomaan jostakusta tai jostakin negatiivisia mielikuvia pelkkien mielleyhtymien ja vertausten avulla.

Esimerkiksi se olisi kehystämisestä, jos minä esittelisin uuden työkaverini muille näin:

Hei kaikki, tässä on Karo Kollega. Karo kuuluu tunnettuun rikollissukuun.

Vaikka väitteeni Karon sukulaisista olisi totta, se ei kerro mitään Karosta itsestään. Kysymys on vain minun asiattomasta halustani herättää epäilyksiä Karoa kohtaan.

Helsingin Sanomat kuvaili syyskuussa 2019 Perussuomalaisten kansanedustajan Veikko Vallinin tukkaa näin:

“Vallinin borisjohnsonmainen hiusten sävy on luonnollinen.”

Miten kummassa Boris Johnson liittyy Valliniin? Se ei selviä jutusta. Entä miksi hiusten väriä haluttiin kuvailla – ja miksi sitä ei tehty vaikkapa vertaamalla Katri Helenaan?

Vai olisiko sittenkin niin, että toimittajalle tuli Vallinista mieleen Johnson, ja hän halusi tuoda tämän mielleyhtymän esiin jollain tapaa? Toki jos jutussa olisi verrattu Vallinin ja Johnsonin politiikkaa, se olisi perusteltua ja sen voisi tehdä esimerkkien avulla. Mutta hiusten värin vertailu on vain ja ainoastaan puhdasta freimausta.

Kehystys voi tuntua pikkujutulta. Mitä väliä sillä on, jos vertaa jonkun tukkatyyliä toiseen? Kehystyksen haitallisuuden kuitenkin huomaa, kun siitä tekee näkyvästi kriittisen esimerkin. Yksikään toimittaja ei kirjoittaisi, että “sarvikuonon näköinen Karo Kansanedustaja” tai “tynnyrinmuotoinen Emppu Esimerkki”. Olisi ala-arvoista irvailla toisten ulkonäköä ja kytkeä jonkun henkilöön ikäviä mielikuvia. Mutta eikö tukkavertaus ollut juuri tätä: kytkettiin henkilöön tahallisesti irrallisia mielikuvia?

Veikkaan, että journalismissa kehystäminen on todennäköisesti alitajuista ja tiedostamatonta. Tuskinpa toimittajat tietoisesti suunnittelevat, että “mihinkähän ilkeään mielikuvaan minä tänään voisin kytkeä tämän vastustamani poliitikon?”

Sen sijaan kehystys tapahtuu toimittajan huomaamatta. Journalistille tulee henkilö A:sta mieleen henkilö B, ja hän kertoo tämän jutussa kuvaillen, vaikka asiaan ei olisi rationaalista syytä. Yhtäkkiä mielleyhtymä on ylittänyt faktat.

Freimaus pitää tunnistaa sekä kirjoittajana että lukijana.

Kirjoittajan pitää tiedostaa, että oma irrallinen mielleyhtymä kirjoitettuna auki juttuun ei välttämättä ole neutraalia kuvailua vaan vääristävää kehystämistä. (Toki jos haluaa tietoisesti tuottaa epämiellyttäviä assosiaatioita jostakusta vaikkapa poliittisessa pamfletissa, niin freimaus on siihen varsin tehokas keino.)

Lukijan taas täytyy osata tunnistaa freimaaminen, jotta se ei pääse vaikuttamaan itseen. Sen jälkeen voi analysoida freimauksen tarkoitusta. Miksi kirjoittaja on halunnut tuoda tämän mielikuvan tekstiin? Mitä hän haluaa sillä saada aikaan?

Freimausta voi tehdä toki myös positiivisessa muodossa. Tiesitkö, että Retoriikan kesäkoulun rehtori Antti Mustakallio soittaa big bandissa, kuten aikanaan Duke Ellington? Tai että kanslistimme Super-Siiri on aktiivinen partiolainen, kuten oli myös YK:n apulaispääsihteeri Helvi Sipilä? Tai että minä olen kirjoittanut kirjoja, kuten myös Agatha Christie?

Kätevää, eikä juuri lainkaan läpinäkyvää.

Ilmoittaudu Retoriikan kesäkouluun


Katleena Kortesuo

Olen Retoriikan kesäkoulun apulaisrehtori, joka kykenee korvaamaan unohtamansa spiikit varsin sulavasti ja lähes huomaamattomasti. Ammatikseni koulutan kriisiviestintää, pidän puheenvuoroja ja rustaan tietokirjoja. Muuna aikana olen partiolainen, viikinkimiekkailija, pakohuoneaddikti ja keskiaikaharrastaja. Oma blogini on osoitteessa www.eioototta.fi.

Kommentoi Ohjeet

Tässä blogissa saa kommentoida omalla nimellä. Kommentoijilta vaaditaan sähköpostiosoite.