Populismin käsite on epämääräinen. Yleensä sillä viitataan joko vasemmistolaiseen tai oikeistolaiseen poliittiseen tyyliin, joka vetoaa epämääräisesti ”kansaan” tai ”kansan tahtoon”: sorrettua kansaa vastaan asetetaan korruptoitunut eliitti, joka ajaa omaa etuaan kansan kustannuksella.
Jotkut poliitikot tunnustautuvat avoimesti populisteiksi. Heille käsite on ilmeisen positiivinen ja se kristallisoi demokratian kovan ytimen. Demokratiassa kansan ääni, vox populi, ratkaisee. Populisti on sorretun ihmisen puolella ja kasvotonta koneistoa vastaan.
Usein populismin käsitteellä viitataan retoriseen polarisoivaan esitystapaan, jolla motivoidaan ja kiihotetaan omaa kannattajajoukkoa. Populistit vetoavat usein ihmisten pelkoihin ja populistiset liikkeet saavat voimansa kaunan ja uhan tunteesta.
Populistia keinoja pidetään yleensä halpahintaisina ja ilmeisen valheellisina. Populisti harjoittaa epäilyksen hermeneutiikkaa ja hän katastrofisoi ilmiöitä, eli antaa niistä mahdollisimman ilkeämielisen tulkinnan tai keksii sellaisen tarvittaessa päästään.
Populisti ottaa tämän riskin, koska hän tietää, että hän puhuttelee niitä, jotka jo valmiiksi ovat hänen puolellaan. Populisti on tietyssä mielessä kuin koulukiusaaja, joka ei ole kiinnostunut argumentin voittamisesta, vaan oman asemansa pönkittämisestä. Ironisesti menestyksekäs populisti on siis yhtä korruptoitunut kuin hänen kritisoimansa eliitti tai ”ne toiset”, vaikkakin hieman eri tavalla.
Omasta näkökulmastaan populisti asettaa itsensä hyveellisten joukkoon paheellisia vastaan. Täällä olemme me puhtaat, kun taas tuolla ovat nuo likaiset. Populisti on aina omasta mielestään hyvisten puolella, ja hänellä on moraalinen oikeutus toimintaansa, toisin kuin noilla toisilla, eli noilla pahiksilla.
Populismi voi ottaa sekä vasemmistolaisen tai oikeistolaisen muodon; se voi olla joskus konservatiivista, joskus taas liberaalia. Suomessa on ollut tyypillistä huomauttaa, kuinka vaikkapa perussuomalaisten puheet ovat populistisia, mutta persut eivät tietenkään ole ainoita, jotka turvautuvat populistiseen kielenkäyttöön.
Mikä populismissa tarkalleen ottaen menee vikaan?
Ensinnäkään ei ole lainkaan selvää, että kansa aina tietäisi paremmin. Usein tavallinen kansa on autuaan tietämätöntä asioiden todellisesta luonteesta.
Toisekseen eliitti ei välttämättä ole aina korruptoitunutta. On täysin mahdollista, että Arkadianmäeltä löytyy ainakin muutama rehellinen yksilö.
Kolmanneksi kauna on politiikan moottorina tehokas mutta vaarallinen. Journalistit tietävät, että kauna, katkeruus ja kateus ovat hyväksi bisnekselle, koska niillä lisätään myyntiä. Mutta yhteiskunta, joka rakentaa näiden kolmen koon varaan, on pian entinen yhteiskunta.
Neljänneksi populismi syventää yhteiskunnallista vastakkainasettelua, koska se perustuu perustavaan jaotteluun hyvisten eli meidän ja pahisten eli noiden muiden välille.
Viidenneksi populismi siirtää politiikan painopistettä faktapohjaisesta analyysistä kohti emotionaalista reagointia. Jos me jo kerran tiedämme, että nuo toiset edustavat synkintä pahuuden muotoa, miksi edes keskustella heidän kanssaan? Eikö keskustelu anna heidän olemassaololleen oikeutuksen?
Kuudenneksi populismi kyynistää ja turruttaa, koska se redusoi lopulta yhteisen elämän säännöt vain vallankäyttöön ja oman ryhmän etujen ajamiseen. Populismi on usein identiteettipolitiikan väline.
Miksi populismi sitten viehättää?
Mutta jos kerran populismi on näin kauheaa, niin miksi se kuitenkin viehättää? Populismi on ihmiselle luonnollista ja helppoa, koska se on nopea ja helppo keino motivoida kannattajajoukkoja kriisitilanteessa. Siksi populismi ei koskaan häviä mihinkään. Hyvinä aikoina sen övereimmät ilmenemismuodot laimentuvat hetkeksi, mutta heti kun ihmisryhmien välille alkaa syntyä kilpailuasetelmia, populismin keinot kaivetaan taas esiin.
Teoksessaan Ihmisyys Jonathan Glover osoittaa, kuinka populismi oli yhteistä 1900-luvun hirmuhallinnoille, sekä natseille että kommunisteille. Molemmat hyödynsivät populistisia keinoja ruokkiakseen tribalismia eli heimotunnetta ja kaunaa. Niiden yhteisvaikutuksesta kansassa saatiin sytytettyä viha ja raivo ihmiskunnan vihollisia vastaan, keitä ne kulloinkin sattuivat olemaan.
Populismi nousee epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta, joka on äärimmäisen helppo synnyttää. Toisinaan kokemus korreloi todellisuuden kanssa. Toisinaan se nousee kateudesta, katkeruudesta ja kaunasta. Usein näitä tilanteita on vaikea erottaa toisistaan, ja tähän jakolinjan puuttumiseen populismin teho perustuukin. Minä voin aina kokea, että reaktioni on oikeutettu, koska maailma ei ole täydellinen tai sellainen kuin toivoisin sen olevan.
Siksi populistilla ei ole koskaan pulaa kuulijoista.