Tunteet ovat auttaneet meitä selviytymään läpi historian, ja evoluution näkökulmasta ne ovatkin täysin järkeviä. Ihmiset ovat aina pohtineet, miten tunteet liittyvät ajatteluun ja ajattelu tunteisiin. Myös kulttuuri vaikuttaa tunneilmaisuumme. Perehdytäänpä tunteisiin tarkemmin.
Puhe tunteista nostattaa tuntemuksia – nykyjargonilla triggeröi – jopa siinä määrin, että pitäisi melkein päättää tämä virke lempeään 😀 -hymiöön. Tunteisiin ja varsinkin tunneilmaisuun nimittäin kytkeytyy kulttuurissamme ja omissa kuvitelmissa mitä moninaisempia, usein sukupuolittuneitakin, vaateita. Ei saisi olla liian tunteellinen, mutta samalla pitäisi osata näyttää tunteensa assertatiivisesti, vakuuttavasti; toisaalta olla aidolla tavalla tunteellinen, huolehtiva ja pehmeä.
Silti tunteet tuntuvat useimmiten vain tapahtuvan, tulevan jostain itsen ulkopuolelta, yllättäen. Raivo kiehuu, nolous polttaa ja myötätunto riipii sydäntä. Rakkaus omaa vastasyntynyttä lasta kohtaan työntää kaiken muun pois, kunnes unettomien öiden kertymisen jälkeen seuraa häpeä omasta riittämättömyydestä. Jopa masentuneen Mörön painava viitta uhkaa – yksinäisyyttä kokien parisuhteesta ja turvaverkosta huolimatta. (Ks. filosofi Sanna Tirkkosen kirjoitus ”Mitä muumit voivat kertoa meille yksinäisyydestä” Avun maailma 2/2022.)
Tässä kirjoituksessa tarkastelen sitä, miten nämä vaatimukset ovat juurtuneet aikaamme. Taustalta löytyvät paitsi vieläkin kiehuva tieteellinen murros psykologiassa ja aivotutkimuksessa, myös uudelleenlöytynyt innostus vanhoihin filosofisiin havaintoihin tunteiden ja ajattelun luonteesta.
Järki vs. tunne
Historian saatossa tunteiden ja ajattelun suhde on läntisessä traditiossa näyttäytynyt jännitteisenä, ellei suorastaan vihamielisenä. Tunteiden koettiin olevan vähintäänkin harhaanjohtavia ja ajattelua sumentavia, hallitsemattomia tiloja, joiden hallitsijaksi pyritään. Toiset, kuten skotlantilainen valistusfilosofi David Hume (1711–1776) aikoinaan, vain alistuivat. ”Järki on, ja sen tuleekin olla, tunteiden orja”, hän kirjoitti kohta kolme vuosisataa sitten.
Viimeisen neljän vuosikymmenen aikana tunteiden psykologia ja filosofia ovat kuitenkin keränneet suurempaa kiinnostusta. Käsityksemme tunteista on kokenut suorastaan kopernikaanisen mullistuksen. Puhutaan tunneälystä ja älykkäistä tunteista. Mitä ihmettä on siis tapahtunut?
Aivokuvaamisen kehittyminen on mahdollistanut paljon tarkemman tutkimuksen ihmisten tunteista ja niiden roolista suhteessa muihin aivotoimintoihin. Esimerkiksi amerikkalaiset neurotieteilijät Naomi Eisenberger ja Matthew Lieberman katsoivat jo pari vuosikymmentä sitten fMRI-laitteessa koehenkilöiden aivojen reaaliajassa ilmentämää sosiaalista turhautumista, kun he kuvittelivat pelaavansa virtuaalista pallopeliä kahden muun kanssa, jotka rupesivatkin pallottelemaan vain keskenään. (Lieberman, M.D. Social. Why Our Brains are Wired to Connect. Oxford University Press 2015, s. 56–64.) Tunteet eivät ole enää pimennossa oleva osa ihmisen psyykettä, vaan ne ovat tulleet valoon.
Tunteiden evoluutio
Käsitys tunteista selviytymisen välineenä on vahvistunut. Evolutionaarinen tulkinta tunteista tänä päivänä onkin, että ne toimivat eräänlaisina yleisasetuksina, joilla eläin reagoi muuttuneeseen tilanteeseen. Ollessaan tunnetilassa, peloissaan tai suuttunut, sisiliskon valmiudet toimia muuttuvat. Se nopeuttaa kykyä tarttua mahdollisuuksiin tai paeta, ja näin selviytyminen helpottuu. Kyse on tällöin tunnereaktiosta, joka on nopea ja välitön.
Ihmistenkin kohdalla kyseessä on evoluution tuottama kyvykkyys, joka on kehittynyt yksilön selviämiseen ja näin parantaa sen kilpailukykyä suhteessa muihin lajikumppaneihinsa – siinä ympäristössä, jossa ihmislaji on kehittynyt. Tunteet ovat järkevä, rationaalinen reaktio suhteessa tuohon ympäristöön, joka ihmisen kohdalla on ollut jääkauden ajan oloissa pienissä heimoyhteisöissä luonnosta enimmäkseen keräämällä elannon saantia. Tässä maailmassa yksilön suhde sekä – välillä vaaralliseen mutta myös elämää ylläpitävään – luontoon että toisiin ihmisiin muokkasivat nykyihmisen psyyken.
Toiset ihmiset loivat paitsi turvaa uhkaavassa maailmassa olivat myös pahin kilpailija, kun ruokaa oli vähän. Tähän ongelmaan ihmisen evoluutiossa kehittyi ainutlaatuinen ominaisuuspari: puhetaito ja kulttuuri. Ihmisten tunteista on ruvettukin viime vuosikymmeninä paremmin erottamaan perustunteet sekä sosiaalis-kulttuurisesti määrittyneet tunteet.
Kulttuurin vaikutus tunteisiin
Ihmiset eivät vain mene johonkin tunnetilaan, vaan tunnetilat määrittyvät monimutkaisten sosiaalisten suhteiden kautta ja niiden luonne määräytyy kulttuuristen, usein kielellisesti ilmaistavissa olevien, normien avulla. Ihmiset ovatkin siitä erikoisia eläimiä, että tunnereaktioiden eli tuntemusten lisäksi meillä on pidempikestoisia tunnetiloja, emootioita, joissa voimme olla tunteja ellei päiviä sekä mielialoja (engl. moods), jotka voivat kestää viikkoja tai jopa vuosia. Siinä, missä voin hetkellisesti tuntea oloni nujerretuksi vaikean sudokun parissa, voin olla alakuloinen päivän kun tilipäivään on aikaa ja sääkin on sateinen, ja vielä voin olla masentunut kuukauden pari talvella, kun pimeys painaa ja työt eivät suju. Samoin riemu voitosta kännykkäpelissä, ilo kauniista päivästä ja kuukausia kestävä keveys askelissa: Näissä kaikissa on jotain yhteistä, mutta silti ne ovat hyvin erilaisia tunteita.
Tunteilla on siis sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristö, jossa jokin tunne on sovelias ja jokin toinen epäsovelias, ja ihmiset osaavat ohjata tunteitaan – joskin ei aina kovin tietoisesti – näiden mukaisesti. Tästä syystä 21-vuosisadan suomalaiset osaavat tuntea kaikokaipuuta ja sisäistä sisun paloa, kun taas japanilaiset kokevat amaeta, lapsenomaista heittäytymistä toisen huomaan.
Tai, kuten tutkija Antto Vihma mainiossa kirjassaan Nostalgia –Teoria ja käytäntö (Teos 2021) kirjoittaa, modernin, 1600-luvulla alkaneen aikakauden, ja sitä seuranneen postmodernin muotitunne on nostalgia, joka alun pitäen määriteltiin mielisairaudeksi joka vaivaa kotiseudultaan pois joutuneita sotilaita. Tämän kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti kietoutuneempaa tunnetta voi käydä vaikeaksi etsiä, sillä se, Vihman mukaan, voidaan nähdä eräänä keskeisenä tekijänä poliittisen populismin nousussa.
Tunteet, ajattelu ja tunnearvostelma
Tunteiden ja ajattelun suhde on osoittautunut moniulotteisemmaksi, kuin ensi silmäyksellä ajattelisi. Tunteet muokkaavat ajatuksia ja ajatukset tunteita – eikä ole aina täysin selvää, miten tämä tapahtuu. Jo antiikin stoalaiset erottelivat tunteet kahteen osaan: on tuntemus ja tunnearvostelma. Tuntemus on lähes automaattinen kehollinen reaktio, mutta tunnearvostelma on ajatus.
Tämä on hyvin samanlainen huomio, kuin minkä amerikkalainen psykologi ja filosofi William James (1842–1910) teki pari vuosituhatta myöhemmin. Hänen kuuluisimpia tuloksiaan on se, että tunne voi alkaa ennen ajatusta, joka tulkitsee kyseisen tunteen juuri tietyksi tunteeksi. Hänen esimerkkinsä oli, että ihminen alkaa kehossaan tuntea jännitystä ja sydämen tykytystä jo ennen kuin on tietoinen siitä, että hänen lähellään liikkuu karhu. Vasta kun tietoisuus karhusta on syntynyt, jännitys ja tykytys tulkitaan peloksi.
Stoalaisten analyysi muistuttaa myös intialaisessa buddhalaisessa ja hindulaisessa mielenfilosofiassa viimeisen parin vuosituhannen aikana nousseita huomioita tunteen ja ajattelun suhteesta: kehossa ilmenee moninaisia ulkoisia ja sisäisiä tuntemuksia sekä havaintoja, jotka ihminen aktiivisesti kokoaa mielikuvaksi yhtenäisestä kokemuksesta.
Ihmisen kohdalla tuntemus itsessään ei ole tunne, vaan se on sitä yhdessä tunnearvostelman kanssa. Jos tunnearvostelma on ajatus, siihen voi vaikuttaa ja sitä voi arvioida: Mikä tämä on, miksi se on, mitä sillä teen? Onko se oikeassa suhteessa siihen, mitä tapahtuu, vastaako se todellisuutta vai vääristääkö se sitä?
Näin ollen ajattelemalla tunnetta ja oppimalla siihen liittyviä kyvykkyyksiä voidaan monella tavalla vaikuttaa tunteiden laatuun, vahvuuteen ja vaikutukseen. Tähän ovat kehittäneet menetelmiä niin stoalaiset kuin hindulaiset ja buddhalaisetkin ajattelijat – ja näillä menetelmillä, varsinkin viimeksi mainituilla, on ollut suuri vaikutus psykologisten terapiamallien kehittymisessä 1960-luvun jälkeen. Puhutaan jopa mindfulness-buumista länsimaissa.
Mitä tunteille kannattaa tehdä?
Tuntemusten hallitsijoita emme ole, mutta paitsi filosofian myös psykologisten tutkimusten mukaan voimme vaikuttaa siihen, mitä tuntemuksillamme teemme: miten elämme niiden kanssa. Viestin kuuluisi olla itsemyötätunto ja -ymmärrys, mutta kulttuurissamme se kääntyy herkästi vaatimukseksi. On nimittäin moraalitonta Aristoteleenkin (384–322 eaa.) mukaan olla tuntematta suuttumusta, kun näkee ystäviänsä kohdeltavan kaltoin. Samoin on moraalitonta olla tuntematta myötätuntoa kärsiviä kohtaan tai iloa ystävän onnen puolesta.
Nykyisen näkemyksen mukaan tunteet ja ajattelu ovat dynaamisessa suhteessa keskenään. Tunteet muodostavat keskeisen osan mielen tehokasta ja normaalia toimintaa siinä missä ajattelukin. Sen sijaan, että tunteista yritettäisiin päästä eroon jonkinlaisena ”irrationaalisena”, niitä pyritään ennemmin ohjaamaan. Puhutaan ”tunnetaidoista”, joskin sekin on hieman harhaanjohtava käsite, sillä se luo mielikuvan siitä, että tunteet olisivat jotenkin rationaalisen ”taidon” ja siten tahdon alaisia.
Mieluummin pitäisi puhua tunnesäätelystä ja elämisen taidoista, joissa tunteille annetaan tilaa, mutta ei kuitenkaan aina mennä kaikkialle tunteet edellä. Amerikkalaisfilosofi Robert C. Solomon (1942–2007) piti tunteita, varsinkin pidempikestoisia emootioita ja mielialoja, autenttisen elämän strategioina; tapoina tulla todella siksi ihmiseksi, joka on.
Elämme tunteiden aikakautta 😀